Yksinäisyyttä on tutkittu paljon, mutta siitä on keskusteltu aika vähän asiaan paneutuneiden asiantuntijoiden ja järjestöjen ulkopuolella. Kuitenkin ongelma on hyvin yleinen. On paljon ihmisiä, joilla ei ole ketään läheistä, ei ainuttakaan ystävää.

Osallistuin hiljakkoin kumppanuustalo Arttelin akvaariokeskusteluun, jossa järjestöjen edustajat toivat esiin tyypillisiä yksinäisyyteen johtavia elämäntilanteita ja tyypillisiksi havaittuja yksinäisyydestä kärsiviä ihmisryhmiä. On tietysti aina vaarallista nimetä ”ongelmaryhmiä”, vaikka olisikin niin, että joissakin ryhmissä ongelmia tunnistetaan paljon. Ainakin Arttelin keskustelussa kaikki tuntuivat ymmärtävän sen, ettei kyse ole leimaamisesta, vaan tilanteen jäsentämisestä keskustelua varten.

Keskustelun jälkeen jäin miettimään miten monenlaisia yksinäisyyksiä voidaan tunnistaa. Kaikille yksinäisille yksinäisyys ei ole ongelma. On myös itse valittua yksinäisyyttä, jossa ihminen viihtyy hyvin itsensä kanssa ja hakeutuukin olemaan yksin. Seuraksi riittävät kenties kirjat, luonnossa kulkeminen tai mikä tahansa muu asia, josta ihminen saa kokemuksia mielen rakennuspuiksi. Yksin oleminen tai eläminen ei ole sama asia kuin yksinäisyys. Ja toisaalta seurassa tai parisuhteessa voi olla yksinäinen. Se ei edes ole kovin harvinaista. Jokainen ihminen luultavasti kokee jossakin kohtaa elämäänsä tilapäistä yksinäisyyttä, joka ei yleensä muodostu isoksi ongelmaksi. Tässä blogissa puhun kuitenkin ei toivotusta, niin sanotusta negatiivisesta yksinäisyydestä.

Ihmisellä, ainakin useimmilla meistä, on perustarve saada toisten ihmisten hyväksyntää ja kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta, olla osa jotakin isompaa kokonaisuutta. Kun nämä tarpeet eivät toteudu se voi aiheuttaa tunteen ettei kelpaa, että on jotenkin huono. Se voi tuntua ahdistavalta ja jopa pelottavalta. Kun on kokenut tulleensa jonkun tai joidenkin taholta torjutuksi, ei välttämättä ole enää uskallusta yrittää uudelleen, tavoitella kontakteja. Torjutuksi tuleminen hävettää. Yksinäisyys voi tuntua omalta syyltä, vaikka ei ole sitä. Mielenterveyden keskusliiton mukaan kyse voi olla persoonallisuuden piirteistä, kuten ujoudesta, joka tekee vaikeaksi solmia ihmissuhteita. Ulkoisia syitä voivat olla esimerkiksi vieras ympäristö, kiusatuksi tuleminen, pitkään jatkunut työttömyys, köyhyys, sairastaminen, avioerotilanteet. Kaikki nämä tilanteet aiheuttavat usein ensiksi ulkopuolisuuden tunnetta ja pahimmillaan yksinäisyyttä. Iäkkäillä kotona asuvilla ihmisillä syynä voi olla yksinkertaisesti ihmiskontaktien puute; pikaisesti käyvä kotihoidon työntekijä voi olla ainut yhteys kodin seinien ulkopuolelle. Näitä ihmisiä ei auta se, että hoitavan ihmiskontaktin ”korvaa” digitaalinen yhteydenpitoväline.

Yksinäisyys ei koettele vain iäkkäitä, vaan kaiken ikäisiä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilaston mukaan alakouluikäisistä lapsista yli vuoden yksinäisyyttä kokeneita oli poikien joukosta 20%, tytöistä 13 %. Yläasteikäisillä luvut olivat 15% ja 11%. Koulutuksen ja työn ulkopuolella olevista nuorista peräti joka viides kokee itsensä yksinäiseksi. Noin 35 000 työikäistä ihmistä on eläkkeellä sellaisen masennuksen vuoksi, johon yksinäisyyden arvioidaan vaikuttaneen. Yksinäisyys on terveysriski sekä mielelle että fyysiselle kunnolle. Itsemurhan tehneillä voi olla ympärillään läheisiä ihmisiä, mutta ei silti läheisyyden kokemusta. Äärimmäisten tekojen, kuten kouluampumisten taustalla on lähes aina ollut yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä.

Emotionaalisen yksinäisyyden rinnalla puhutaan sosiaalisesta yksinäisyydestä. Se on useammin poikien kuin tyttöjen, ja useammin miesten kuin naisten pulma. Tytöt ja naiset verkostoituvat ja hoitavat usein perheessäkin kaikki sosiaaliset kontaktit. Naiset kirjoittavat miestensäkin sukulaisten joulukortit ja sopivat ystävien kylään kutsumiset. Lastensa kontaktien ja harrastusten aikataulutukset ovat nekin yleensä naisten hommia. Mieheni kuljetti pari päivää sitten lapsenlasta ja kahta tämän kaveria tanssitunnille. Auton takapenkillä kolme pikkutyttöä oli keskenään päivitellyt, että ”isät ei koskaan tiedä mitä on sovittu ja minne ollaan menossa. Ne kysyy aina äidiltä”.

Poikkeuksia toki on, mutta usein miehet eivät soittele ystävilleen tai kavereilleen, jos heitä ylipäänsä on.  Ei siis ihme, jos avioerot ovat miehille kovempi paikka kuin naisille. Kenelle mies tuossa monesti noloksikin kokemassaan tilanteessa soittaisi kun ei ole siihenkään asti soittanut kenellekään! Sosiaalisesta yksinäisyydestä voi seurata emotionaalinen yksinäisyys.

Yksinäisyyttä on meidän jokaisen ympärillä, vaikka sitä ei välttämättä ole helppoa havaita. Yksinäinen ihminen saattaa olla hyvinkin hauska ja seurallinen, jolloin hänen emotionaalinen yksinäisyytensä jää piiloon kanssaihmisiltä. Tuttuja tavatessamme on tapana kysyä ”mitä kuuluu”. Usein se on vain totuttu tapa, johon vastataan ”kiitos hyvää”. Emme useinkaan saa tietää mitä vastaajalle oikeasti kuuluu. Tarkentavasta kysymyksestä voisi olla apua ihmiselle, jolla on sisäinen kokemus siitä, että ketään ei kiinnosta mitä hänelle kuuluu.

Yksinäisyys ei ole vain yksilöiden, vaan mitä suurimmassa määrin myös yhteiskunnallinen ongelma. Kaikki toimet, joilla voidaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tunnistaa ihmisen, ja aivan erityisesti lapsen ja nuoren yksinäisyys ja auttaa häntä, ovat hyvin tärkeitä. Ajoissa tullut apu on aina tehokkain apu. Lasten kohdalla se voi tarkoittaa elämän läpi kantavaa rakennetta. Työikäisten terveydenhuollossa, ja erityisesti työttömien terveystarkastuksissa, tulisi ottaa vakavasti yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne. Iäkkäiden ihmisten hoidossa niin laitoksissa kuin kotihoidossa on ehkä helpointa tunnistaa yksinäisyys ja siihen tulee reagoida. Jokaisella on oikeus myös turvalliseen vanhuuteen.

Negatiivinen yksinäisyys on inhimillinen, kansanterveydellinen ja sen myötä taloudellinenkin ongelma. On tärkeää tehdä läpinäkyväksi se miten laajasta ongelmasta on kyse. Mitä avoimemmin asiasta puhutaan, sitä helpompaa on tunnistaa yksinäisyys ja tarjota siihen apua. Positiivista onkin se, että asiaan voidaan vaikuttaa. Se on yhteinen asiamme.