Koronavirus SARS-CoV-2 ei ole ihmiskunnan suurin vihollinen, kuten moni on todennut. Virus on vain seuraus, mutta se ei sinänsä ole syy. Ihminen on itse itsensä suurin vihollinen.
Luonto on jumalista suurin. Ilman luontoa ei ole ihmisyyttä. Ihminen ei ole luomakunnan kruunu, herra tai valtias. Ihminen on vain ravintoketjun ylin olento ja yksi lenkki elon ketjussa, osa suurta elävää kokonaisuutta, yksi osa ekosysteemia, haavoittuvainen, riippuvainen ja vajavainen.
Nyt kun rokote on saapunut ja saapumassa, pandemian lopun alku on alkanut. Vuoden 2021 mittaan ihmiskunta vapautunee asteittain koronaviruksen otteesta. Rokotteen lähes uskomaton tieteellinen, ennennäkemättömän nopea kehitystyö on suuri saavutus koko ihmislajille.
Teknologia ja tiede ovat arvokkaita supervoimia, välineitä ihmisyyden palveluksessa. Kuitenkaan ne eivät sinänsä ole päämääriä, jotka vapauttaisivat ihmisen luonnon otteesta tai virheidensä vastuusta saatika henkisestä kypsymättömyydestään Ne eivät myöskään ole pyhiä tai kaikkivoipia eivätkä ratkaise kaikkia ongelmia.
Olennaisinta on edelleen ihmisyyden omin luonne, joka kiteytyy oppimiseen, siihen mikä on ihmisten suhde toisiinsa, luontoon ja muihin lajeihin. Muut lajit eivät ole olemassa ihmistä varten, vaikka ihminen harjoittaakin valtaansa juurikin niiden kautta ja niitä kohtaan. Maapallo ei ole myöskään ihmisen omaisuutta, vaikka se onkin kaikista lajeista itsevaltaisin, itsekkäin ja eniten ekosysteemien kokonaisuuteen vaikuttava olento.
Ehdoton enemmistö viruksista syntyy suoraan tai epäsuoraan ihmisen luontosuhteen kautta. Ihminen riistää eläinten elintilan, se orjuuttaa niitä mitä julmimmilla tavoilla, muuttaa luonnon ja koko elämän logiikan ja toiminnan. Näin on aina syntynyt uusia viruksia, kaikenlaisia patogeenejä ja sitä myöten vaarallisia tauteja ja pandemioita. Tämä kehitys on vain kiihtynyt sitten teollistumisen alkamisen ja väestönkasvun kiihtymisen. Rokote ei saa antaa meille valheellista luuloa luonnon hallitsemisesta yksipuolisten halujemme mukaan.
Ihminen on tuhonnut metsiä, aavikoittanut planeettaa, haaskannut vesivaroja, saastuttanut meriä ja mantereita, muokannut maisemia, tappanut miljoonia ja taas miljoonia eläimiä. Hän on aiheuttanut ilmastokriisin ja kuudennen sukupuuttoaallon. Mikään voima ei ole ollut yhtä tuhoisa elämälle kuin ihminen. Nyt koemme enemmän maanjäristyksiä, tulvia, jäätiköiden sulamista, merenpinnan nousua, kuivuutta, tulivuorten aktivoitumista, kylmyyttä ja kuumuutta sekä ylipäätänsä kaikkia sään ja luonnon ääri-ilmiöitä, koska ihminen on ajanut omilla toimillaan planeettansa ja samalla itsensä kuten myös kaikki muut lajit kaikkien aikojen pahimpaan kriisiin.
Veikkaan, ettei vuoden 2020 pandemia jää viimeiseksi sukupolvemme tautiaalloksi. Ennemminkin koen sen osaksi lopun alkua. Luonnon katastrofit eivät tule nekään vähenemään. Jos ilmastokriisiä ei saada pysäytettyä seuraavien viiden vuoden aikana, sitä ei saada pysäytettyä enää koskaan. Ilmasto on lähellä pistettä, jossa se alkaa lämmittää maapalloa tavalla, jossa neljän asteen pysyvä lämpeneminen vakavine seurauksineen ei ole enää estettävissä. Siihen ei löydy rokoitetta eikä sitä voida ratkaista tieteellä, teknologialla tai rahalla. Ratkaisu voi löytyä vain ihmisestä itsestään, hänen kyvystään oppia, muuttua ja muuttaa yhteiskuntiaan sekä näiden luontosuhdetta. Itsestään selvää on myös se, ettei tämä muutos ole yhteen sovitettavissa nykyisen globaalin, uusliberalistisen ryöstökapitalismin kanssa.
Humanistina ja ekososialistina on vaikea katsoa, kuinka ihminen ja koko planeetta tekevät käsi kädessä itsemurhaa. Siksi pandemiaa ei tule kokea vain uhkana. Se pitää osata ymmärtää radikaalina mahdollisuutena muuttua, kasvaa ja oppia. Mikään muu ei ole niin tärkeää.
Musta surma muutti ihmisyyttä. Se kiihdytti sen tieteellistä kehitystä, yhteiskunnallisten ja taloudellisten kehityskulkujen demokratisoitumista ja myös kirjapainotaidon omaksumista. Ilman mustaa surmaa meillä ei olisi sitä yhteiskuntaa vuonna 2020, mikä meillä jo on eikä meillä välttämättä olisi niitä tieteitä, taiteita tai rokoitteitakaan, jotka meillä jo on.
Kriisit ovat mahdollisuuksia henkiseen kasvuun, välttämättömien muutoksien käynnistämiseen, solidaarisuuteen, tietoisuuteen, lopultakin uuden yhteisen ihmisyyden luomiseen. Kun tulen muistamaan raskasta kuoleman ja köyhyyden vuotta 2020, en halua muistoni kytkeytyvän pahimpaan dystopiaan. Haluan uskoa mitä kauneimpaan utopiaan.
Alkoiko vuodesta 2020 uusi uljas digidiktatuurin kausi, joka johti teknologian ylivaltaan? Menetettiinkö silloin osa ihmisyydestä pysyvästi? Lakkasimmeko välittämästä kaikesta muusta paitsi itsestämme?
Vain alkoiko vuodesta 2020 ympäristöliikkeen, aikamme tärkeimmän liikkeen, pitkäjänteisen työn kirkastuminen teoiksi? Tajusiko ihminen vastuunsa ilmastokriisin ratkaisemissa riittävän ajoissa? Saatiinko vihreä ekososialistinen rakennemuutos maaliin ajoissa?
Kun tulen muistamaan pandemiaa vuonna 2030, haluan uskoa ihmisen oppineen virheistään. Siinä kyvyssä piilee myös humanismin ydin. Haluan uskoa pandemian toimivan avaimena ratkaista ilmastokriisi nyt. Se on toiveeni tuleville vuosille. Oppia tai kuolla, se on lopultakin ihmisen kohtalo tällä yhteisellä maapalolla.