Evo Morales Ayma toimi Bolivian presidenttinä tammikuusta 2006 marraskuuhun 2019, kunnes paikallisen opposition, armeijan, poliisin ja Amerikkojen valtioiden järjestön (OEA) yhteistyön tuloksena saatiin aikaan vallankaappaus. 20.10.2021 Evo palasi Meksikoon, joka tarjosi hänelle turvapaikan loppuvuodesta 2019. Hänet kutsuttiin avaamaan Työn puolueen (Partido del Trabajo – PT) 25. kansainvälinen vasemmistoseminaari nimeltään “Puolueet ja uusi yhteiskunta” (Los Partidos y una Nueva Sociedad). Seminaariin osallistui ainakin 120 edustajaa 45 eri maasta. Lisäksi kolmipäiväisen vierailunsa aikana Evo tapasi Meksikon presidentin Andrés Manuel López Obradorin ja pääkaupungin kaupunginjohtaja Claudia Sheinbaum Pardon. Ehtipä hän jopa käydä puhumassa Sähköasentajien ammattiliiton (SME) väelle konferenssissa ”Etelään katsoen: Meksiko ja Latinalainen Amerikka” (Mirando al sur: México y América Latina). Nykyisin Morales omistautuu 1997 perustetun puolueen Liike Sosialismiin (MAS) johtamiseen. Vierailunsa aikana maailmankuulu aimaroiden alkuperäiskansojen jäsen antoi haastattelun La Jornada-lehdelle. Tarjoan siitä seuraavaksi lähes kokonaisen käännöksen.

 

Meksiko on kansojen vapaustaistelijoiden koti

 

Kaksi vuotta vallankaappauksen ja Meksikon turvapaikan jälkeen Bolivian monikansallisen valtion entinen presidentti Evo Morales on palannut maahan osallistuakseen Työn puolueen järjestämään kansainväliseen vasemmistoseminaariin. Tämän sanomalehden yksinoikeudella tehdyssä haastattelussa Morales kertoi dramaattisista hetkistä, joita hän eli varapresidentti Álvaro García Lineran rinnalla lentääkseen Meksikoon Meksikon ilmavoimien koneella, joka lähetettiin hänen pelastamistaan varten.

Liikuttuneena, hän ilmaisi keskustelun lomassa kiitollisuutensa Meksikon toimeenpanovallan haltijalle siitä solidaarisuudesta, jota hän tarjosi niin vaikeina hetkinä: ”Haluan sanoa veljelliselle presidentti Andrés Manuel López Obradorille, kansalle, niille, jotka ovat ottaneet minut vastaan, että he todella pelastivat henkeni.”

— Euroopan parlamentin jäsenet asettivat [diktaattori] Jeanine Áñezin ehdolle omantunnonvapauden Sakharov-palkinnon saajaksi. Millaisen mielipiteen se ansaitsee teiltä?

− Vierailemme Meksikossa kaksi vuotta vallankaappauksen jälkeen ja vuosi demokratian elpymisen jälkeen. Eilen, 20. lokakuuta, oli päivä, jolloin voitimme vaalit. Ja viime vuoden lokakuun 18. päivänä saimme takaisin demokratian. Oikeisto sanoi: Liike Sosialismiin-Kansojen itsemääräämisoikeuden poliittinen väline (MAS-IPSP) ei palaa hallitukseen, eikä Evo palaa Boliviaan. Tänään MAS on hallituksessa ja Evo on elossa Boliviassa ja elämme jälleen kansanvallassa, kiitos Meksikon kansan, sen presidentin sekä myös Argentiinan ja Venezuelan. Olen hyvin kiitollinen.

− Joissakin Euroopan parlamentin jäsenissä on yhä vallalla siirtomaa-Eurooppa. Mutta emme elä enää kolonialismin aikoja. Tarvitsemme Amerikan ja monikansallisen planeetan, jolla on yleismaailmallinen kansalaisuus. Ei voida ymmärtää, miten joukko Euroopan parlamentin jäseniä palkitsisi heidät, jotka käyttivät voimakeinoja, Raamattua, suorittaakseen vallankaappauksen, josta aiheutui niin monia kuolleita ja haavoittuneita.

− Olen vakuuttunut siitä, että siirtomaa-Euroopan on pohdittava sitä, että lokakuun 12. päivä 1492 oli invaasio eikä Amerikan löytäminen. Kuten isovanhempani sanoivat, sivilisaatio ei saapunut, vaan saapui ”syfilisaatio”. Se ei ollut valloitus, se oli raju rynnäkkö. Eurooppalaisten hyökkäys ei tuonut meille onnea, vaan ryöstelyä ja rasismia. He halusivat hallita meitä miekalla tai ristillä, mutta he eivät kyenneet.

− Ei voida ymmärtää, että sellaista voitaisiin palkita. Tuon koloniaalisen mentaliteetin on loputtava. Lähes 200 vuotta moraalittoman Monroen opin (1823) jälkeen alkuperäiskansojen liike ja muut yhteiskunnalliset sektorit, mukaan lukien alojensa ammattilaiset, vaativat monikansallista Amerikkaa. He uskoivat, että koko Latinalainen Amerikka kuuluu Yhdysvalloille. He ovat väärässä. Latinalainen Amerikka ja Karibia eivät ole Yhdysvaltojen takapiha.

− Sukupolvemme haluaa monikansallisen Amerikan kansoilta kansoille. Monikansallinen ei ole yhteensopiva kapitalismin tai imperialismin kanssa.

− Tästä syystä ei voida ymmärtää, että näinä aikoina jotkut Euroopan parlamentin jäsenet yrittäisivät palkita Áñezia. Se on vallankaappauspalkinto!

—  Presidentti López Obradorin juuri julkaisemassa kirjassa sanotaan, että Meksikon ilmavoimien lentokoneen lentoonlähdön aikana, sen, joka lensi Chimorén lentotukikohtaan Cochabambassa pelastaakseen teidät, lentokonetta, jossa matkustitte, olisi ammuttu. Huomasitteko tämän hyökkäyksen?

– Lauantaina 9. päivänä [marraskuuta] lähdin La Pazista Cochabamban trooppiselle alueelle. Poliisi oli valtaamassa lentokentän. Armeija teki yhteistyötä, mutta kun aloin nousta koneesta, paikalle saapui turvallisuusjoukkojen kapteeni ja näytti minulle matkapuhelimensa viestejä, joissa luki: ”Tuokaa minulle Evo. Hänellä on 50 isoa tikkua (50 000 dollaria).”

− Sotilaat olivat jo pyytäneet eroani. Jokin Bolivian työläisten keskusliiton (COB) johtaja pyysi myös sitä. Epäilin, mutta en vielä ymmärtänyt. Maanantaina, kun olin Chimoréssa, joku sanoi: ”Jos haluamme pelastaa muutosprosessimme, meidän on pelastettava Evon henki.” Silloin minä reagoin. ”On erittäin tärkeää pysyä hengissä.”

− Minulle tuli heti mieleen Luis García Mezan vallankaappaus vuonna 1980. Kansallinen demokratian puolustuskomitea, COB, Santa Cruzin Marcelo Quiroga ja vasemmistopuolueet olivat koolla. Ne päättivät käydä vastarintaan ja kehottivat sitten vetäytymään. Kaikki tunnistivat Marcelo Quirogan ja sanoivat hänelle: ”Mene pois, Marcelo!” Marcelo ei koskaan lähtenyt, hän oli edelleen rivissä. Ja he laittoivat luodin häneen. Niinpä sanoin, että henki on pelastettava.

− Hugo Chávez kertoi minulle, että kun he tekivät hänelle vallankaappauksen, hän ja Fidel Castro kommunikoivat ja Fidel sanoi hänelle: ”Pelasta henkesi heti tällä hetkellä.” Ja armeija vei hänet yhdelle saarelle. Joten siksi ajattelin, kuinka pelastaisin henkeni ja suunnittelin, kuinka pääsen pois.

− Kun sanoin presidentin lentokoneen lentäjälle, että ”meidän täytyy matkustaa Chimoréen”, hän ei halunnut tehdä niin. Me suutuimme. Minun piti soittaa Bolivian ilmavoimien (FAB) komentajalle ja kertoa hänelle: ”Mikä yleinen häpeä. Tiesitte, että minulla oli suunnitelmia päästä Chimoréen. Miksi ette anna minulle konetta?” Hän vastasi: ”Vallankaappaus on jo ollut käynnissä aamusta asti.”

Puolustusvoimat pyysivät eroani, ei vallankaappauksen viimeisenä päivänä, vaan aikaisemmin.

− Joka tapauksessa, sinä päivänä lähdin. Ilmavoimien komentaja sanoi: ”Ei, et voi käyttää presidentin lentokonetta.” Hädin tuskin pääsimme ulos. Laskeuduimme, kuten aina, Chimoréen. Kun kone pysähtyi, katsoin ympärilleni. Olimme sotilasterminaalissa emmekä kaupallisessa terminaalissa. Soitan lentäjälle ja sanon: ”Mitä tapahtui? Sulje ovi. Mennään kaupalliseen terminaaliin.” Sitä oltiin sulkemassa ja siellä näin 10, 15 auton ajavan täysillä lentoradalla. Myös johtajat, tropiikin paikallisviranomaiset ja kansalaiset olivat yllättyneitä. He odottivat minua kaupallisella lentoasemalla.

− En ollut vielä eronnut. Minulle kerrottiin, että lentokonehalli oli täynnä virkapukuisia, hyvin aseistettuja sotilaita. He eivät halunneet avata turvauloskäyntejä. Mutta lopulta he nostivat puomit saadakseen meidät pois sotilasterminaalista. Mitä se tarkoitti? Sotilasvallankaappaus oli alkanut. Sinä iltana erosimme. Yritimme antaa itsellemme turvaa.

− Seuraavana päivänä Meksikosta kotoisin oleva kone oli jo Perussa, aikaisin, kello seitsemän tai kahdeksan aamulla. He kertoivat meille, ettei sitä päästetty sisään, sille ei haluttu myydä polttoainetta. Kello 11, kun se oli lähdössä, se oli rajalla ja kone pakotettiin palaamaan kiitotielle. Puhuimme kenraalin kanssa. Hän sanoi minulle: ”Mikään sotilaslentokone ei voi tulla Boliviaan.” Se sai minut nauramaan. Sanon hänelle: ”Kenraali, tiedättekö, kuinka monta sotilaslentokonetta saapui Chimoréen uusliberalististen hallitusten aikoina? Kaksi tai kolme viikkoa sitten saapui sotilaskone Turkista. Ja sanotte minulle, että mikään sotilaslentokone ei pääse Boliviaan…” Hän vaikeni ja vastasi: ”Koska kone ei pääse tänne ilman oikeudellisia ongelmia, miksi Perusta ei tule tänne palkattu siviilikone?”

− Kun väittelimme, OEA:n suurlähettiläämme Emilio Gonzálezin kautta tuli viesti, että Yhdysvallat tarjosi lentokonetta viedäkseen minut pois Chimorésta minne vain haluan. Ajattelin: ”Tämä vie minut suoraan Guantánamoon tai Yhdysvaltoihin.”

− Lopulta meksikolainen kone saapui yöllä Argentiinan, Meksikon, Venezuelan ja Kuuban ponnistelujen ansiosta; entisten presidenttien, kuten Zapateron ja Samperin, en tiedä kuinka monen ulkoministerin työn vuoksi. Minun on tunnustettava Paraguayn presidentin panos. Kone pääsi laskeutumaan myös sen tosiasian ansiosta, että yli 10 000 kumppaniamme oli paikalla sinä päivänä. Ilman näitä 10 000 toveria ja ilman tätä kansainvälistä kanavointia, en tiedä mitä olisi tapahtunut.

− Meksikolainen lentokone saapui kello 10 tai 11 yöllä. Ajoimme ja pääsimme kiitotien päähän valmiina lähtemään, mutta kone ei lähtenyt. Se seisoi 10, 15, 20, 30 minuuttia. Miehistön komentaja kulki ohi ja sanoi meille: ”Meillä ei ole lupaa lentää.” Katsoimme toisiamme: ”Mitä me teemme? Ajakaamme takaisin kaupalliseen terminaaliin.”

− Tukijani olivat jo lähdössä, mutta koska minun ei annettu lähteä, he kokoontuivat uudelleen lentokentälle. Olimme koneen sisällä. Kapteeni sanoi meille: ”Älkää menkö ulos, täällä sisällä on kuin olisimme Meksikon alueella.”

− ”Ja nyt mitä me teemme?” − kysyimme itseltämme. En voinut enää soittaa Bolivian joukkojen komentajalle. Mutta Álvaro soitti hänelle ja sanoi: ”Komentaja, yli 10 000 talonpoikaistoveria on keskittynyt tänne. Ette päästä meitä ulos. Lentokenttä tulee kuumenemaan. Me tulemme varmasti kuumenemaan. Sotilaasi tulevat kuumenemaan. Ja se on oleva sinun vastuullasi.”

− Lähdimme jälleen, noin 11, melkein 12. Siellä oli siviilejä, poliiseja ja sotilaita, jotka olivat epäilyttävästi liikekannalla. Alueemme kansanedustaja ja johtajamme ottivat haltuunsa lennonjohtotornin.

− Eilen minulle annettiin tämä [Meksikon presidentin] kirja ”Matkan puolivälissä” (A la mitad del camino), joka kertoo koko tarinan. Yllätyin. Olen lukenut sitä vähän. Se tuo julki meksikolaisveljien miehistön tiedot. Minulla on aina ollut oppositioon soluttautuneita ihmisiä ystävinä. He paljastivat minulle, että oikeisto katuu sitä, ettei se tappanut minua vallankaappauksen aikana.

— Millaisena näette Latinalaisen Amerikan yhdentymisprosessin? Luuletteko, että vapaakauppa voi olla väline mantereen maiden lähentymiselle vai millaisten akselien varassa sen tulisi tapahtua?

– Talousmallimme ei perustu vapaaseen kauppaan. Se on täydentävyyden ja solidaarisuuden kauppaa. Näin olemme voineet taata talouskasvun, mutta luoneet myös uuden politiikan varallisuuden uudelleenjaossa.

− Voi olla, että jollain mantereella, Euroopassa tai Aasiassa jokin tuote on kilpailukykyinen. Jos haluamme vähentää syviä taloudellisia eroja, kaupan kysymys on täydentävää tukea.

− Olemme edenneet valtion osallistumisen emmekä pelkästään markkinoiden perusteella. Ainoa tapa integroida itsemme on täydentävyysperiaate. Mitä sen parempaa onkaan kuin keskustella siitä, mikä politiikka, mitkä ohjelmat, mitkä hankkeet hyödyttävät vähävaraisimpia ihmisiä, ihmisiä, jotka tarvitsevat valtion läsnäoloa. Kokemuksemme suuri etu on, miten se yhdistää taistelun yhteiskunnallisista vaatimuksista rakennemuutosehdotuksiin.

− Näen Latinalaisen Amerikan suurella toivolla. Kaikki Yhdysvaltojen politiikat ja opit epäonnistuvat. Liman ryhmää (Grupo de Lima) ei juuri enää ole. Missä on Tyynenmeren allianssi (Alianza del Pacífico)? Huumekaupan torjuntaa käytetään tekosyynä geopoliittiselle valvonnalle, luonnonvarojamme ryöväämiselle ja kun kansallistamme. Olemme osoittaneet, että huumekauppaa on mahdollista vastustaa.

− Tietenkin meillä on heikkouksia, mutta ensi vuonna on melkein varmaa, että jotkut presidenttikamppaillut voitetaan. Meillä ei mene niin huonosti Chilessä eikä Kolumbiassa. Toivoa on. Jos tulokset ovat hyviä, Latinalainen Amerikka palaa Kirchnerin, Hugo Chávezin, Correan aikoihin.

— Millaisena näette Kiinan läsnäolon Latinalaisessa Amerikassa? Onko se apu vai este?

– Kun olin presidentti, Yhdysvaltojen kanssa ei ollut sopimusta. Se ei ole vain kulttuurillinen tai poliittinen kysymys. Pitää tietää, mikä on kapitalismin rooli imperialismissa. On tärkeää, että meillä on tiettyjä suurvaltoja liittolaisina, ei imperiumeja, kuten Venäjä, Kiina, Intia ja eräitä Euroopan maita. Se on myös ollut vahvuutemme. Ja tehkäämme liitoksia ilman pelkoa tai uhkauksia Kuuban, Venezuelan ja Iranin kanssa.

− Ollessani presidenttinä Yhdysvaltojen suurlähettiläs vieraili luonani. Hän pyysi minua hätäkokoukseen. Minulla oli täysi kalenteri, ja sanoin hänelle: suurlähettiläs, minulla on aikaa vain kello viisi aamulla. Kello viisi aamulla hän tuli paikalle yksin. Koska ennen, kuuntele minua hyvin, veljeni toimittaja, kun Yhdysvaltain suurlähettiläs saapui palatsiin, hänen ylimielisyytensä otti vallan. Hän sanoi minulle: ”Ette voi olla diplomaattisuhteissa Kuuban, Venezuelan tai Iranin kanssa.” Olisin heittänyt hänet ulos sillä hetkellä, mutta pelkästä kunnioituksesta vastasin: ”Aiomme ylläpitää keskinäiseen kunnioitukseen perustuvia suhteita kaikkien kanssa. En tarvitse mitään ohjeita tai suosituksia.”

− Vuonna 2008 suurlähettiläs rahoitti vastustajiemme vallankaappausta, separatismia. Hän meni rajoitettuihin tapaamisiin oppositiokuvernöörien kuten Rubén Costasin kanssa. Muistan sen tarkasti. Olin käynnistämässä ohjelman uusien työpaikkojen luomiseksi nuorille. Selitin ja selitin eivätkä nuoret taputtaneet. Otin hetkestä vaarin ja sanoin: ”Minulla on vakava ongelma Yhdysvaltain suurlähetystön kanssa. Suurlähettiläs tekee salaliittoja. Päätin julistaa Yhdysvaltain suurlähettilään ei-toivotuksi henkilöksi.” Nuoret taputtivat tälle, mutta eivät työllisyystoimille.

− Päätin keltään kysymättä. Joskus sinun on otettava hetki haltuusi voimalla ja rohkeudella. Varapresidentti soittaa minulle ja kysyy: mitä tapahtui Evo?

− Otin autokyydin ja ohittaessani ulkoministeriön soitan ulkoministeri David Choquehuancalle. David, kerron hänelle, julistin juuri Yhdysvaltojen suurlähettilään ei-toivotuksi henkilöksi. Te, tehkää huomautus, joka virallistaa sen.

− ”Mitä?” − hän sanoo. ”Tapasin itse asiassa Yhdysvaltain suurlähettilään. Nyt ymmärrän hänen reaktionsa. Hän nousi ylös, istui ja tunsi olonsa epämukavaksi.”

− Jokaisella maalla on muotonsa, tyylinsä. Kiina tukee kehitystä kiristämättä meitä, ehdollistamatta meitä. Yhdysvallat haluaa soveltaa ohjelmaansa, mutta vastineeksi luonnonvarat ja peruspalvelut tulisi yksityistää ja lisäksi taistelulle huumekauppaa vastaan pitäisi laittaa tietyt ehdot. ​​Kiina antaa sinulle tunnustusta, se ei aseta sinulle ehtoja. Se on tuo syvällinen ero. Sama pätee Venäjään ja muihin maihin.

− Kokemukseni mukaan riitelemme imperiumin kanssa, mutta emme muiden suurvaltojen kanssa. Tasapainotamme itseämme hyvin, jotta maamme ei jäisi eristyksiin. Presidenttinä oleminen tarkoittaa hyvien kauppojen tekemistä maallesi. Tämän opin ja olemme siinä tehtävässä tällä planeetalla.

— Oliko taaksepäin katsottuna virhe asettua uudelleen ehdokkaaksi vai ei?

– Meidän on mentävä ytimeen: se ei ollut egon, vaan sosiaalisten liikkeiden ajamaa. Viimeisessä kongressissamme poliittinen välineemme päätti: ”Ainoa ehdokkaamme on Evo Morales.” Sanoin: ”Aion mennä Chapareen istuttamaan tambaquita (makean veden kalaa).” Mutta se oli melkein koko bolivialaisen kansan päätös.

− Aluksi sanoin, että ehkä se oli virhe. Mutta kansa ei ollut väärässä: vallankaappausoikeisto on tuhonnut taloutemme lyhyessä ajassa. Oikeisto tietää jo, että ellemme tee virheitä, se ei koskaan voita meitä vaaleissa.

−Meillä on poliittinen projekti ja ohjelma, joka takaa kansan vapautumisen. Tämä talousohjelma perustuu kansallistamiseen. Joka vaaleissa kohtaamme toisemme, yksityistäjät ja kansallistajat. Kansa oli oikeassa pyytäessään jatkuvuutta.

− Jokaisella maalla on oma erikoisuutensa. Bolivian jatkuvuus kyseenalaistetaan, mutta Espanjasta ei puhuta mitään, vaikka siellä myös taataan yhtäjaksoisuus.

— Olet tänään puolueesi, MAS:in ja yhteiskunnallisen liikkeen johdossa. Kuinka monimutkainen on suhde saman puolueen muodostamaan hallitukseen?

− Julkinen hallinto on Lucho Arcen johtajuuden alaisuudessa. Presidenttimme on se, joka päättää. Evo puheenjohtajana tai liittojen puheenjohtajana ei voi painostaa tai asettaa ehtoja. Minulla on velvollisuus tehdä ehdotuksia, välttää ongelmia ja hän, Lucho, hallinnoi.

− Meidän vastuullamme on pitää huolta ideologisesta osuudesta ja vahvistaa MAS-IPSP:n potentiaalia, yhdistää, ei aiheuttaa ongelmia. Minun vastuullani on se, miten voidaan voimistaa, vahvistaa ja yhdistää. Uskollisuus on tärkeää. Ei niinkään Evolle tai Lucholle, vaan periaatteille, jotka esi-isämme jättivät meille. Tämä taistelu juontaa juurensa 500 vuoden takaa. Meidän on oltava uskollisia isovanhemmillemme, Tupaj Katarille, Zárate Villcalle, Bartolina Sisalle, Bolívarille.

− Emme ole keksineet näitä periaatteita. Ideologia perittiin meille ja saimme sen takaisin. Mutta jos et ole anti-imperialisti, et ole vallankumouksellinen. Se on minun kokemukseni.

− Kun joku sanoo minulle olevansa itsenäinen, olevansa neutraali, he ovat aina sortavaa puolta. Opin sen vallankaappauksesta. Tämä on siis yhteistä työtä. Toiset julkishallinnossa, toiset poliittisen toiminnan vahvistamisessa kuten MAS-IPSP, yhtenäisyyden, uskollisuuden ja kurinalaisuuden parissa, mitkä takaavat rakkaan Boliviamme toivon.

— Onko teillä jotakin viestiä meksikolaisille?

− Haluan sanoa veljelleni presidentti Andrés Manuel López Obradorille, kansalle, niille, jotka ovat ottaneet minut vastaan, että he todella pelastivat henkeni. Ja nyt, tuon kirjan tietojen perusteella, se on täysin vahvistettu. Mutta meitä autettiin demokratian palauttamisessa myös Argentiinasta, Venezuelasta, Kuubasta, Nicaraguasta, Euroopasta ja Aasiasta käsin. Sellaista taistelu on. Olemme erittäin kiitollisia presidentti López Obradorille tästä suuresta humanitäärisestä eleestä. Paljon kiitoksia.

 

Lähde: Evo: México, casa de los que luchan por liberar a sus pueblos, La Jornada 22.10.2021.

Teksti: Luis Hernández Navarro

Käännös ja toimitustyö: Sami Laaksonen