Hyvät kuulijat ja toverit, Suomen historia ei ole sinivalkoinen, se on punavalkoinen. Kuten kirjailija Hannu Salama on sanonut ”Suomen historia on rakentunut valheelle, vääryydelle ja väkivallalle”.
Esimerkki valheesta, joka vaikuttaa yhä, on niin sanotun ”ryssävihan” lietsominen, jotta suomalaiset talonpojat saataisiin taistelemaan punaisia vastaan ja saksalaiset työläistaustaiset sotilaat taistelemaan suomalaista työväestöä vastaan. Mitään todellista syytä taistella sellaista maata vastaan, joka oli jo myöntänyt Suomelle itsenäisyyden ei ollut. Tämän venäläisten toiseuttamisen ja rotusorron kiihdyttäminen vihapuheeksi, niin sanottu ”ryssävihan” lietsominen, on koko suomalaisen rasismin taustalla.
Vääryydestä, joita riittää valheiden lailla runsaasti, esimerkkinä käy valtalailla itselleen keisarin vallan ottaneen eduskunnan hajottaminen, parlamentaarinen vallankaappaus, johon osallistui Suomen oikeisto ja Venäjän väliaikainen hallitus. Sillä hankkiuduttiin 31.7.1917 eroon vasemmistoenemmistöstä eduskunnassa. Vääryydestä käy myös maan antaminen saksalaisten käsiin keväällä 1918, vaikka tämä seikkailu päättyikin isäntävaltion häviämään maailmansotaan, olisivat seuraukset voineet olla vielä vakavampia.
Esimerkkejä väkivallasta yhdestä maailman verisimmistä sisällissodasta ei puutu. Tahallinen nälkään ja janoon näännyttäminen, sairauksien hoitamattomuus ja tarpeeton ahtaissa sekä epähygieenisissä oloissa asuttaminen johti yli 13 000 vangin vältettävissä olevaan kuolemaan. Tämä on enemmän kuin lähes 10 000 teloitettuna kuollutta, joten tässä tapauksessa epäsuora väkivalta oli suoraa väkivaltaa tuhoisampaa.
Nykytermein kyseessä oli valtiojohtoinen terrori, kansanmurha, etninen puhdistus ja rikos ihmisyyttä vastaan. Kiistatta nämä tapahtuvat ovat oikeusvaltion häpeäpilkku, suoranainen musta-aukko. Tarkoituksena oli työväenliikkeen ja vallankumouksen hävittäminen työväestö murhaamalla. Tämä oli puhdasta poliittista väkivaltaa.
Suomen tulisi kyetä käsittelemään omaa kansanmurhaansa Saksan tavoin kouluissa kaikkien kesken syvällisesti pohtien, jotta samankaltaisille julmuuksille ei enää olisi kasvualustaa uusissa sukupolvissa. Kaikilla suomalaisilla on kollektiivinen vastuu kansallisesta tragediasta. Sitä on käsiteltävä, jotta sen opetukset eivät unohdu. Mitä ikävämmästä asiasta on kyse, sitä suuremmalla syyllä siitä on voitava puhua avoimesti.
Tässä vankileirien maassa rikollisen Suomen ylin sotilaallinen ja valtiollinen johto siunasi tutkimattomuuden ja rankaisemattomuuden, asettaen vainajat ihmisarvon ulkopuolelle. Mikä pahinta vuodesta 1918 saa alkunsa edelleen jatkuva syrjintä toiseutta ja erilaisuutta kohtaan. Tästä alkaa myös liian pitkään jatkunut perinne eli uhrin syyttäminen kokemistaan vääryyksistä. Vaiettu ja epäsuora punaisiin kohdistettu täydellinen epätasa-arvo on syyttänyt punaista puolta kaikesta ennen sotaa, sen aikana ja sen jälkeen.
Itsestäni usein pahimmalta tuntuu niin sanottu symbolinen väkivalta. Vaikka uhreista neljä viidesosaa oli punaisia, on Suomen historia kirjoitettu ikään kuin kansanmurhaa ei olisi tapahtunut, ikään kuin valkoiset eivät olisi syyllisiä mihinkään ja ikään kuin punaiset olisivat olleet syyllisiä kaikkeen, ansainneet kohtalonsa kuin oletetun moraalin rikkomisen vastaiskuna, kuin mukamas tarpeellisena kurinpalautuksena.
Tähän historialliseen, kansalliseen ja symboliseen vääryyteen, jonka puitteissa kaikesta on syytetty venäläisiä ja punaisia tai yhdistetty ne toisiinsa kuvitelmilla Neuvostoliittoon liittymisestä, vallitsee julma ironia, jolla on pyritty peittämään valkoisen terrorismin pitkiä valtiollisia vastuita. Näin Suomen valtio ei ole joutunut vastuuseen.
En epäile hetkeäkään, etteikö Suomi olisi parempi maa, jos vallankumous olisi voittanut. Kumouksellisten voimien suurimpana motivaationa toimi oikeudenmukaisuuden kokemuksen etsintä. Ulla-Maija Peltosen muistitietoaineiston mukaan vaikeimmalta sodasta selvinneistä tuntui se, että vaihtoehtoinen todellisuus tai kehitys ei ollut enää mahdollinen.
Oikeudenmukaisuuden toteutuminen on historiallista, syklistä aaltoliikettä. Nyt on aika antaa todellinen kunnianpalautus ja historiallinen tunnustus oikeudenmukaisemman yhteiskunnan esitaistelijoille. Historia on kuitenkin aina lopulta uudistavien voimien puolella, koska joka tapauksessa yhteiskunnan on uudistuttava vääjäämättömästi.
Kaatuneet punaiset aatetoverit ovat todellisia hyvinvointivaltion marttyyreja. Heidän takiaan jokaisella on oikeus kohtuulliseen elämään, vaikka näillä punaisilla veljillä ja siskoilla ei sitä samaa oikeutta ollutkaan. Puutteen, sorron ja kurjuuden keskellä he silti taistelivat kaikkien paremman tulevaisuuden puolesta, uhraten tälle päämäärälle omat elämänsä, perheensä ja unelmansa. He osoittivat taistelullaan todellista solidaarisuutta kaikille suomalaisille.
Nykyisen Uudenkaupungin alueelta kuoli sisällissodassa ainakin 104 henkeä. Heistä punaisia oli 81, valkoisia 22 ja yhden puoli oli tuntematon. Ainakin punaisella puolella kuoli muutama enemmän kuin on tilastoitu. Näistä uhreista vain 55 nimet on kirjattu tähän hautamuistomerkkiin. Alueen uhrien suhde vastaa hyvin kansallista tasoa, jossa yli 80 prosenttia kuolleista oli punaisia.
Erään Tammisaaren hautakivestä kirjoittaneen nälkään kuollutta isoisäänsä muistelleen naisen sanoin: ”Vuoden 1918 perintö on minulle arvokas ja velvoittava” (Peltonen 1996: s. 240).
”Kera teidän ei aate kuollut, ei sammunut liekki sen, me veljenne jälkeen jääneet maan luomme onnellisen.” Näin puolestaan lukee Lahden Mustakallion 1929 pystytetyssä muistomerkissä (Peltonen 2003: s. 232–233).
Omistan tämän puheen Lahdessa 9.5.1918 teloitetulle 23-vuotiaalle Uudessakaupungissa syntyneelle palvelijattarelle Helli Augusta Henrikssonille, jota ei löydy Suomen sotasurmien tietokannasta ja joka lepää todennäköisesti Mustakallion hautausmaalla Lahdessa. Hän on yksi Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat 1918 -teoksessa luettelemista 222:sta Lahden Hennalassa murhatusta naisesta (Liukkonen 2018: s. 320). Hän kuului Turun naiskomppaniaan.
Lähde: Vappupuheeni Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa vakaumuksensa puolesta punaisten puolella kaatuneiden muistomerkillä Uudessakaupungissa 1.5.2018 SDP:n, Vasemmistoliiton ja SKP:n yhteistilaisuudessa – tasan sata vuotta kansanmurhan jälkeen.
Kirjallisuus: Peltonen, Ulla-Maija (1996): Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. SKS: Helsinki. Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino 2018.
Jälkisanat 2022
Kiertelin vuoden 2018 mittaan ympäri Suomen muistaakseni erityisesti punaisia siskoja ja veljiä, jotka antoivat henkensä vuoden 1918 vallankumousunelmalle, joka päättyi lopulta valkoisten käsissä hyvin verisesti. Siitä sai alkunsa autoritäärisen Suomen kausi, joka perustui niin sanotulle valkoiselle valheelle, ja josta kaiverrettiin myös kaikki kansalliset symbolit. Ei olekaan mikään ihme, että suomalainen nationalismi on jäänyt allekirjoittaneelle aina kaukaiseksi.
Läheiseksi sen sijaan kävivät teloituspaikat, vankileirihelvetti, kuoleman kiinteistöt, nälkä, kurjuus, kidutus, rotuopin mukaiset puhdistukset, venäläisiin kohdistunut etninen vaino, naisiin osunut omanlaisensa sukupuolittunut väkivalta, oikeusjärjestelmän romahdus, saksalaisten kohtuuton ylistys ja ennen kaikkea nuo joukkohaudat ja punaiset hautamuistomerkit kaihoisine tunnelmineen.
Vaeltamisen, ajattelun, pohtimisen ja monitahoisen samastumisen ohella, paljon tuli aiheesta myös tuolloin luettua, kuten jo puheessani mainitsemani Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat 1918, katsottua näyttelyitäkin sekä nähty valokuvia. Jonkin verran tutkin lisäksi Uudenkaupungin omaa vuoden 1918 historiaa, joka saatiin myös uudelleen kansien väliin: Vihaa, verta ja kyyneliä: punavalkoinen Uusikaupunki 1918. Arkistoissa riittäisi vielä paljon tutkittavaa, vaikka hieman niitäkin silloin silmäilin. Teatterissakin tuli tuolloin käytyä Helsingissä ja Tampereella, vaikuttavimpana mieleen jäi Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918. Sen väliajalla törmäsin sattumalta myös silloiseen Tampereen Vasemmistoliiton puheenjohtajaan, jolle tuli tokaistua: ”Kunpa toista puoliaikaa ei olisi!” Ensimmäinen puoliaika päättyy riemukkaasti punaisten ollessa voitolla.
Yhtä kaikki, vuosi oli merkityksellinen matka oman aatteen juurille, uhrauksiin ja taisteluihin. Se jos mikä on antanut sydäntä ja perspektiiviä omaan poliittisen työhön. Yhä edelleen Suomesta kamppaillaan niin monella rintamalla.
Matkani alkoi ”Huruslahden arpajaisten” Varkaudesta työväenkaupunki Tampereelle näyttelyyn ja teatteriin ja jatkui Lahden Hennalan ja Helsingin Suomenlinnan vankileirien kautta Tammisaaren Dragsvikiin, Turun Sirkkalaan ja uudestaan Tampereen Kalevankankaalle. Muistomerkkejä tuli tarkkailtua lisäksi muun muassa Raumalla ja Liedossa. Erityinen kiitos kuuluu Sari Näreelle, joka käveli kanssani useammalle teloituspaikalle.
Vielä lokakuussa pääsin katsomaan Espooseen näytelmää vuoden 1918 sisällissodasta, joka on jättänyt minuunkin suuremmat jäljet kuin mikään muu Suomen maaperällä tapahtunut kansallisen historian episodi.
Sata vuotta on lyhyt aika ja tuon aikakauden ihmiset olivat lopulta hyvin samanlaisia toiveineen ja haluineen kuin me nyt. Unohtaminen on barbariaa, se kun voi tuoda barbarian takaisin keskuuteemme, kuten historiantutkija Eric Hobsbawm muistuttaa. Muistaa pitää monestakin syystä, ennen kaikkea siksi, ettei väkivalta enää toistuisi. Lopullinen voitto kuuluu aina kansalle ja sitä myöten oikeudenmukaisuudelle.
Koen, että neljän vuoden takainen vappupuheeni pystyy sanomaan jotakin olennaista Suomen sisällissodasta, siitä, joka on minussa yhä alati läsnä.
P.S. Mitähän vuoden 1918 kuolemattomat aatetoverit ja väsymättömät hyvinvointivaltion marttyyrit olisivat olleet mieltä kevät-kesästä 2022, jolloin Suomi ajetaan väkisin Natoon ja imperialistisen suurvaltojen välisen asevarustelun eturintamaan. Veikkaisin tähän suhtautumisen hypoteettisessä todellisuudessa olevan samanlaista kuin Suomen myymiseen Saksan protektoraatiksi 1918. Jenkkipojat tanssivat varmasti jatkossa pelkkää Vesivehmaan jenkkaa.
Runoilijalegenda Pentti Saarikoski puhui SKDL:n vaalijuhlassa Helsingin Messuhallissa ennen maalisvaaleja vuonna 1966:
”En anna heille anteeksi sillä he tietävät hyvin mitä tekevät. He haluaisivat minun kirjoittavan tuulesta, linnuista ja puusta kauniita lauluja, joita he sielunsa virkistykseksi lukisivat iltaisin, unohtaakseen mitä ovat päivällä tehneet: myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun.”
”Me kannamme heitä harteillamme eikä meidän tarvitse muuta kuin suoristaa selkämme ja he putoavat eikä meidän tarvitse muuta kuin avata suumme ja he vaikenevat, lintu laulaa taas ja puu viheriöi.”