Ensinnäkin yhtäältä puhutaan Suomen kestävyysvajeesta eli työikäisen väestön vähenemisestä suhteessa työelämän ulkopuolella olevaan väestöön. Toisaalta valtion budjetin ulkopuolelle ollaan kyllä valmiita sijoittamaan ainakin kymmenen miljardin hävittäjähankinnat, joiden elinkaarikustannukset voivat nousta käytöstä riippuen 30−60 miljardiin. Miksi siis militarismiin oltaisiin valmiita panostamaan, vaikka muutoin varsinkin oikeisto on huolissaan valtiontalouden rahoituksesta ja velkaantumisesta?

Ensimmäinen selkeä syy vastustaa hävittäjäkauppoja on geopolitiikka. Hornet-hävittäjät hankittaisiin todennäköisesti Yhdysvalloista, joten niiden ostaminen tukisi maailman vaarallisimman valtion suurinta teollisuudenalaa eli aseteollisuutta. Tämä olisi täysin moraaliton ele Suomen valtiolta. Toisaalta hankinta sitoisi Suomen entistä vahvemmin osaksi Yhdysvaltojen sotilaskompleksia, jonka yhtenä tarkoituksena on aiheuttaa maailmaan konflikteja asekaupan myynnin vauhdittamiseksi. Aseet eivät luo maailmaan muuta kuin lisää väkivaltaa ja kuolemaa.

Geopolitiikkaan kuuluu myös se, että Nato-yhteensopivien hävittäjien hankkiminen sitoisi Suomen entistä tiukemmin sotilasliiton kuristusotteeseen. Näin Naton täysjäsenyys olisi taas askeleen lähempänä, vaikka kumppanuus- ja isäntämaasopimukset sekä yhteiset sotaharjoitukset ovat jo muutenkin vaivihkaa vieneet Suomea osaksi eniten epävakautta maailmaan tuovaan militaristiseen rakenteeseen. Ei tule unohtaa, että riippuvuus myyjän ohjausjärjestelmistä tulisi jatkumaan koko hankinnan elinkaaren ajan. Sotilaallinen liittoutumattomuus on säilytettävä jo pelkästään siksi, että näin Suomella on mahdollisuus pysyttäytyä kansainvälisten selkkausten ulkopuolella. Tämä jos mikä on ennaltaehkäisevää varautumista, jolla jätetään tilaa diplomatialle. Hävittäjien hankinta heikentäisi liittoutumattomuusperiaatetta ja siten lisäisi Suomen riskiä joutua maalitauluksi. Jotkut pitävät hävittäjähankintaa lunnasrahana Yhdysvaltojen kuvitellusta suojelusta. Historia on kuitenkin osoittanut, että pohjoinen suurvalta toteuttaa ulkopolitiikassa vain omaa etuaan keinolla millä hyvänsä.

Mihin Suomi sitten tarvitsisi hävyttömän kalliita sotilasleluja? Ensinnäkin tulee muistaa, että vaikka Hornet voidaan varustella monin eri tavoin, on se ennen kaikkea hyökkäysase, joka soveltuu parhaiten pommittamiseen. Minne Suomella siis olisi tarvetta pommittaa? Halutaanko nyt työstää valmiutta osallistua Yhdysvaltojen johtamiin pommituksiin milloin minkäkin ”vihollisvaltion” alueella? Parantaako tämä Suomen turvallisuutta? Mitään syytä osallistua pommituksiin Irakissa, Afganistanissa, Libyassa tai vastaavissa kohteissa ei ole. Kaikki nämä tekaistuin argumentein aloitetut täysin yksipuoliset sodat ovat rikoksia ihmisyyttä vastaan. Jos kaikki maat ottaisivat tavaksi hyökätä kuin Yhdysvallat, koko maapallo olisi koko ajan sodan liekeissä. Yhdysvallat on ollut olemassa 239 vuotta, joista 222 vuotta se on käynyt sotaa. Sotatilan voidaan siis hyvällä syyllä sanoa olevan jatkuvaa ja tarkoituksellista. Tämän suurvallan ajaman ulkopolitiikan keskeisin osa on eittämättä sodankäynti ja sotilaallisella voimalla pelottelu.

Maanpuolustuksessa ilmavoimilla on Suomen kaltaisessa pienessä maassa hyvin vähän merkitystä. Ylivoimaista Venäjän ilmaherruutta vastaan Suomi ei voisi puolustautua edes sadalla Hornetilla. Upseeri Pekka Visurin mukaan rauhan aikana ilmavalvonnan hoitamiseen riittää yksi kahdentoista koneen hävittäjälaivue ja sodan aikana nykyaikainen ilmatorjunta riittää suojaamaan elintärkeät kohteet. Jos maanpuolustusta halutaan parantaa, silloin parinsadan miljoonan satsaus ilmatorjuntaan olisi kustannustehokkain ratkaisu. Toisaalta maavoimien merkitystä ei tule unohtaa, kun niitä kerran on kehitetty maanpuolustuksen selkärankana.

Jos Hornetit on tarkoitus varustaa risteilyohjuksilla, silloin kyse ei ole puolustusaseistuksesta. Toisaalta Nato ilmeisesti haluaa, että Suomi hankkii hävittäjät Naton Baltian rintaman palvelukseen. Mikä pahinta, koko hävittäjähankintaa ohjaa lobbaus ja salamyhkäinen kähmintä. Sitä ei ohjaa demokratia, läpinäkyvyys eikä todellinen tarve. Sitä ohjaa pyrkimys kiihdyttää suomalaista varustelua ja militarismia yhteistyössä Yhdysvaltojen ja Naton kanssa. Näin ollen se on loukkaus Suomen kansaa kohtaa, jota ei ole otettu mukaan keskusteluun hankinnoista eduskunnassa eikä sen ulkopuolella.

Hornet-keskustelussa ei ole vielä juurikaan kiinnitetty huomiota ilmastovaikutuksiin. Tonneittain kerosiinia ilmakehään sylkevät − noin 5 000 litraa tunnissa − hävittäjät eivät voi olla päästökaupan ja ilmastotavoitteiden ulkopuolella. Niihin kuuluu soveltaa samoja tiukkoja säädöksiä kuin kaikkeen muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan matkalla kohti vuoden 2030 hiilineutraalia Suomea. Sotilasilmailu aiheutti esimerkiksi vuonna 2017 noin 144 000 tonnin päästöt (HS 30.8.2018). Lisäksi ei pidä unohtaa, että sotilaallinen varustelu ja sotilasteollisuus ylipäätänsä tuottavat valtavia päästöjä ja ympäristöhaittoja. Niiden osuus maailman päästöistä on ainakin kymmenen prosentin luokkaa.

Mitä Hornet-miljardeilla voisi tehdä? Ne voisi sijoittaa parhaaseen mahdolliseen rauhanpolitiikkaan eli hyvinvointiin. Mikään ei luo maailmaan niin paljon rauhaa kuin se, että ihmisten hyvinvointia pyritään jatkuvasti parantamaan. Meillä on miljardin vaje vanhushuollossa verrattuna Ruotsiin ja Tanskaan. Koulutukseen on pikimmiten lisättävä miljardi. Perusturvan tasoa on nostettava toisella miljardilla. Listaa voisi jatkaa. Käyttäkäämme siis mieluummin 30−60 miljardia hyvinvointivaltioon kuin sotilasvarusteluun. Pitkällä aikavälillä tämä osoittautuu varmasti paljon kestävämmäksi ratkaisuksi niin inhimillisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti kuin ilmastonkin kannalta. Se olisi myös demokratian riemuvoitto. Siirretään hävittäjähankinnat suosiolla hamaan tulevaisuuteen. Tiukan paikan tullen hävittäjiä voisi vuokrata Ruotsilta, joka on jo tarjoutunut tukemaan näin Suomen ilmavalvontaa.

On selvää, että asevarustelu heikentäisi merkittävästi Suomen taloutta ja vesittäisi selkeästi myös ilmastotavoitteiden toteutumista. Siitä hyötyisi vain aseteollisuus sekä sen lobbareina toimivat korkea-arvoiset sotilaat ja virkamiehet. Jos maailman turvallisuutta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä ilmastokriisin torjumista halutaan oikeasti edistää, olisi kaikki aseteollisuuden voimavarat keskitettävä todellisten ongelmien ratkaisuun eikä militaristisen kehityksen tukemiseen. Onko mahdotonta ajatella, että Suomi kerrankin olisi rauhan asialla torjumalla järjettömät hävittäjähankinnat? Itse sitoudun eduskuntavaaliehdokkaana täysin rauhanjärjestöjen ajamaan Hävittäjäkaupat uuteen harkintaan − miljardit hyötykäyttöön -kampanjaan, joka toteutuessaan näyttäisi sen, että myös toinen tie on mahdollinen. Se on hyvinvoinnin ja rauhan tie, ei tappamisen ja aseiden umpikuja. Vasemmistoliiton on ajettava eduskunnassa linjaa, jossa vaaditaan hävittäjäkauppojen perumista vuoteen 2030 asti.

Hävittäjistä puhuminen ei kuulu vain sotilaalliselle johdolle tai Hornetien asiantuntijoille, se kuuluu kansalle, kansanedustajille ja valtiovarainministeriölle. Kyseessä on merkittävä koko maan tulevaisuuteen vaikuttava hankinta, jonka toteutuminen vaatii valtavasti yhteisiä julkisia verovaroja. Kyse on arvovalinnoista. Varaudummeko hypoteettiseen sotaan tulevaisuudessa? Vai haluammeko käyttää rahaa oikeisiin uhkiin kuten ilmastonmuutoksen torjumiseen? Olemmeko valmiita panostamaan hyvinvointivaltioon, syrjäytymisen ehkäisemiseen ja köyhyyden poistamiseen, koulutukseen ja terveydenhuoltoon? Vai haluammeko sittenkin tukea Yhdysvaltojen kansantaloutta ja ostaa sotaleluja, jotka tuovat maailmaan lisää väkivaltaa, sen uhkaa ja vähemmän rauhaa sekä hyvinvointia. Haluammeko sylkeä edelleen kerosiinia taivaan täydeltä siitäkin huolimatta, että yhteinen maapallo uhkaa tukehtua ihmisen aiheuttamiin päästöihin? Mitä jos panostaisimme ympäristöystävälliseen rauhanpolitiikkaan!