Myöhäisen yön tunteina puoliunissani tulin ajatelleeksi sitä, millaisia keskustelijoita tai vuorovaikuttajia ihmiset arjessaan ovat. Nyt pandemian keskellä on silloin tällöin ylimääräistä aikaa unohtua ajatuksiinsa. Siksi teen nyt tässä blogissa pienen luonnehdin niistä ihmistyypeistä, joihin ole politiikan ja muun vaikuttamisen myötä tutustunut. Ketään ei ole tarkoitus loukata, koska haluan vain pohtia sitä, millaisia esteitä meillä on toistemme ymmärtämisessä. Keskityn kolmeen ryhmittymään: tunteikkaat vihaajat, tekopyhät puuttujat ja taiteelliset taivaanrannan maalarit.
Vihaajat on se helpoin tunnistettava ryhmä. He sortuvat usein melodramaattisiin ylilyönteihin. He reagoivat tunteella eivätkä vaivaudu tarkistamaan faktoja. Internet näyttäytyy heille näyttämönä, jossa voi sanoa tai tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia. Heidän parissaan rasismi, fasismi ja sokea viha ottavat vallan eikä toisten solvaamista, pelottelua tai nimittelyä vältellä. Sisäiset ristiriidat leimahtelevat ilmiliekkeihin, kun vihaajat ryhtyvät hommailemaan netin keskustelupalstoilla ja some-kanavissa.
Puuttujat väittävät useimmiten puolustavansa jaloja arvoja kuten demokratiaa tai ihmisoikeuksia, vaikka heille ne voivatkin näyttäytyä abstrakteina ja tyhjinä arvoina, joiden merkitystä ei juuri ryhdytä pureskelemaan. He sanovat tuomitsevansa diktatuurit ja autoritääriset hallinnot, joka antaa heille heidän mielestään täydellisen tekosyyn ja oikeutuksen puuttua muiden itsenäisten maiden olosuhteisiin, usein he sortuvatkin imperialismin tai kolonialismin vitsauksiin tai vain tekopyhyyteen tuomitessaan yhdessä maassa tapahtuvat oletetut ihmisoikeusrikkomukset, mutta unohtavat samalla heidän oman maansa tai monien muiden maiden pahemmat, vastaavat tai erityyppiset rikkomukset tai niiden demokratian ongelmat.
Helsingin Sanomien ulkomaantoimitus on yksi parhaista esimerkeistä tällaisesta puolitiedottomasta hurskastelusta. Siellä tieto Euroopan ulkopuolisista maista (paitsi Yhdysvalloista) on useimmiten kiven alla, joten sen uutisoinnin taso laahaakin taajaan pohjamudissa. Esimerkiksi Latinalaisen Amerikan tuntijana voisin nimetä kymmeniä ja taas kymmeniä oudosti kehystettyjä puolitotuudellisia tai jopa valheellisia tai hyvin yksipuolisia uutisia, joita Hesari on vuosien saatossa julkaissut. Mikä pahinta osa julkaisuista seuraa kansainvälistä konsensusta asioita sen enempää tutkimutta tai ottaa uutisensa suoraan jostain jakelukanavasta kuten Reuters. HS ei valitettavasti ole laisinkaan ainoa julkaisu, joka harrastaa huonoa journalismia suhteessa eurosentrisen maailman ulkopuolisiin maihin, ja siten kantaa kortensa kekoon ruokkiessaan muiden maiden ongelmilla hurskastelevien itsetuntoa.
Jos toisen itsemääräämisvaltaisen valtion asioihin haluaa sekaantua, ensin pitää osata kunnioittaa sen itsenäisyyttä ja ajatella käänteisesti: pitäisinkö minä siitä jos tuon ja tuon maan asukas tai toimittaja alkaisi mutu-tuntumalta ruotia minun maani asioita. Ensin tulee perehtyä tuon maan asioihin, parhaassa tapauksessa käydä siellä, tutustua paikallisiin ihmisiin tai jopa oppia jotakin sen toisen maan kielestä, kulttuurista, yhteiskunnasta ja historiasta. Sen maan medioiden seuraaminenkaan ei olisi pahitteeksi paremman tilannekuvan muodostamiseksi. Niin, ja jokaista maata pitäisi osata lähestyä kulttuurirelativismin ehdoilla, siis sen maan omilla ehdoilla, koska universalistinen käsitys siitä, että kaikkien yhteiskuntien, kulttuurien, talouksien tai uskontojen saatika ihmisten pitäisi mukautua samaan muottiin, ei vie lopultakaan kovin pitkälle.
Taivaanrannan maalarit taas ovat ihmisiä, jotka voivat päätyä irtaantumaan kaikesta heitä ympäröivästä milloin mistäkin syystä. He tuntuvat luottavan yhteiskunnallisessa keskustelussa vain henkimaailman, mielikuvituksen tai jonkin muun melkein pyhän ulottuvuuteen. Kun heiltä kysäisee vaikkapa ratkaisua kuntien ongelmiin, voi vastaukseksi saada, että “parashan ne kunnat olisi hävittää” tai “niitä ei olisi koskaan pitänyt luodakaan” tai “ne vain jakavat ihmiset tarpeettomiin keskenään kilpaileviin alueisiin”. Mikä sitten olisi sinun ehdotuksesi paikallistason hallinnon järjestämäksi? – En minä vain tiedä (siis jos vastaaja on rehellinen itselleen ja muille).
Haastavinta kuitenkin on se arkinen kaaos, mikä vallitsee julkisessa ja puolijulkisessa keskustelussa, jossa näitä tyypittely-yritykseni mukaisia strategioita yhdistellään miten sattuu toisiinsa. Sama ihminen voi vastustaa kansanedustajien oikeutta perheenlisäykseen unohtamalla, että myös poliitikot ovat ihmisiä, joille kuuluvat samat oikeudet kuin kaikille muillekin. Seuraavassa keskustelussa joku toinen maa saatetaan räikeästi yleistäen tuomita jonkun usein varsin puolueellisen kansalaisjärjestön sattumoisin tekemän pikkujutun perusteella. Sitten voidaan taas väittää mukamas jalosti, että tyhmät eivät saa päättää yhteisistä asioista ja kaikki valta tulisi keskittää tieteentekijöille. Sama ihminen voi hyökätä demokratiaa ja perusoikeuksia vastaan, tehdä sen niiden puolustamisen nimissä varsin tekopyhästi ja lopulta vain oikeuttaa väitteensä vetoamalla siihen, että ”kaikki päättäjät ovat idiootteja ja minähän vain harjoitin sananvapauttani ja vilkasta mielikuvitustani”. Kaikillehan kuuluu oikeus näkemyksiinsä, mutta niin heille kuuluu myös vastuu väitteistään ja sanomisistaan.
Meksikosta on meksikolaisena Suomessa ja muissakin maissa saanut kuulla outoja väitteitä, luuloja ja käsityksiä, jotka usein paljastavat puhujan tietämättömyyden. En halua toistaa noita ylilyöntejä, mutta kuten arvata saattaa, ne perustuvat stereotypioihin, joilla on vain pieni kosketuspinta todellisuuteen. Meksikon historiaa ei tunneta eikä sen nykypäivääkään, ei sen kulttuurielämää, ihmisiä, arvomaailmaa, mittakaavaa tai kokoa eikä sen medioita tai politiikkaa. Kaikki eivät tietenkään voikaan tietää kaikesta kaikkea ja se on ymmärrettävää, mutta se ei silti oikeuta harhaluuloja tai ennakkokäsityksiä. Ihmisen pitäisi aina tietää edes sen verran, jotta hän voi tunnustaa ja tunnistaa oman rajallisen tietonsa rajat.
Minut tällaiset tilanteet lähinnä saavat huokailemaan yksinkertaistuksia esittävien ihmisten, heidän maailmansa ja heitä ympäröivien medioiden sekä muun yhteiskunnan puolesta. Ihmisethän ovat tiettyyn rajaan asti ympäristönsä vankeja eikä heitä voi syyttää siitä, miten yksipuolista esimerkiksi tiedonvälitys maailmassa ja Suomessakin on. Enemmän heidän puolestaan harmittaa se osattomuus tai ulkopuolisuus, jota he kokevat suhteessa muihin kulttuureihin ja estävät tietoisesti tai tiedostamattaan muiden kulttuurien aina rikastuttavan vaikutuksen omaan elämäänsä. Edelleen iso osa maailmasta elää globaalisaation reunamilla eikä moninapainen maailma ole edennyt vielä sekään kovin pitkälle, joten olemme vielä kaukana kaikkien maiden keskinäisestä todellisesta tasa-arvosta. Nyt koettu rokotehamstrauskin todistaa taas jälleen kerran sen, jos ja kun kymmenisen maata omii itselleen 80 prosenttia kaikista rokotteista.
Toinen itseeni kohdistunut yleinen ennakkokäsitys liittyy tohtorin opintoihini. Monella tuntuu olevan sellainen luulo, etteivät yliopisto-opinnot ole minkään arvoisia: “siellähän vain tulee tyhmemmäksi”, “eihän niillä opinnoilla tee mitään” tai “niin sitä vain etääntyy tavallisista ihmisistä”. Mikään näistä ei tietenkään ole lähelläkään totuutta, koska esimerkiksi se reilun 14 kuukauden arkinen kontakti, joka syntyi Tehuantepecin kannaksen zapoteekkeihin kenttätöiden aikana lähensi minua pysyvästi kaikkiin ihmisiin ja erityisesti tuon alueen alkuperäiskansoihin. Tiedevastaisuus on huolestuttava trendi etenkin pienissä ja keskisuurissa kaupungeissa. Se kertoo osaltaan tiedepolitiikan epäonnistumisesta, se kun ei ole kyennyt muodostamaan osaa ihmisten arjesta kuin ehkä vain pienessä osaa suurimmista kaupungeista.
Haluan päättää pienen lorutteluni rakenteelliseen huomioon. Meidän ei pitäisi koskaan turhautua ihmiseen itseensä, vaan korkeintaan hänen tekoihinsa ja sanoihinsa. Mikä tärkeintä ongelmien taustalta tulisi kyetä hahmottamaan ne haastevyyhdit, jotka saavat ihmiset käyttäytymään tietyllä lailla. Esimerkiksi politiikkaan turhautuneiden huolista on löydettävissä tietty osatotuus siitä, miten yhteisten asioiden hoidossa ei ole pystytty riittävästi uudistumaan muuttuvan yhteiskunnan tarpeiden palvelemiseksi, on jumituttu toimiviksi havaittuihin ja turvallisiin muotteihin tai ei ole vaikkapa uskallettu avata osallistavan demokratian vaikutusmahdollisuuksia. Jos ihmisten arkitason tunteiden, järkipuheiden ja järjettömyyksien sekä ylipäätänsä kokemusten taakse rohkenee kurkistaa, voi sieltä löytää ihan oikean perustellun kritiikin siemeniä.
Kansa ei ole tyhmää, vaan tyhmä on se, joka pitää kansaa tyhmänä. Tässä sanonnassa piilee iso totuus. Kansan on kyettävä sivistämään itseään ja oppimaan lisää. Sen tulee myös parantaa vuorovaikutustaitojaan netin sokkeloissa. Niin pitää tehdä muidenkin yhteiskunnan vaikuttajien, poliitikkojen, tieteentekijöiden ja järjestökentän sekä ammattiyhdistysliikkeen. Meidän ei tule jumittua syyttelemään kaikesta yksilöïtä, vaan meidän on kyettävä yhteisiin rakennemuutoksiin, jotka tähtäävät paremman yhteiskunnan luomiseen. Se työ ei lopu koskaan, joten turha on odottaa bittiavaruuden keskustelujenkaan vaikenevan. Kukin olkoon nettimaailmassa oman onnessa seppä ihan kirjaimellisesti.