Mervi Uusitalo
Olin lähdössä kolmasluokkalaisteni kanssa uimaan. Kaivoin muistiavuksi esiin vuosia vanhan paperisen tiedotteen, jotta voisin lähettää asiasta ohjeet vanhemmille Wilman, sähköisen reissuvihon kautta. Mitä kaikkea oppilaiden pitikään muistaa? Uima-asu, pyyhe ja hiuslenkki, koska ”tyttöjen pitkät hiukset pitää sitoa kiinni”.
Pysähdyin. Miksi olin kirjoittanut ”tyttöjen”? Pyyhin sanan ja kirjoitin virkkeen ilman sitä. ”Pitkät hiukset pitää sitoa kiinni”. Onhan koulussamme myös pitkähiuksisia lapsia, jotka eivät ole välttämättä tyttöjä.
Huomasin, että olen alkanut ajatella asioita eri tavalla, kun ryhdyin kouluni tasa-arvovastaavaksi ja luin opettajille suunnatun Tasa-arvo-oppaan (Tasa-arvotyö on taitolaji, 2015). Tärkeää tässäkään esimerkissä ei ollut niinkään se pieni ylimääräinen sana, vaan huomio siitä, että olin sukupuolittanut turhaan. Sanat eivät ole tasa-arvotaistelussa tärkein asia, mutta ne ovat kuin jäävuoren huippu, se osa, joka rakenteista ja asenteista näkyy. Kun ajattelu muuttuu, myös sanat muuttuvat.
Sukupuolineutraalius on vaikea sana. Se tuo monelle mieleen jonkinlaisen sukupuolettoman ei-minkään, ja koska sukupuolisuus on kuitenkin monesti aika keskeistä ihmisyydessä, tällainen herättää vastustusta. Siksi en käytä sanaa ”sukupuolineutraali” kovin mielelläni. Mutta kysytäänpä ihmisiltä, onko oikein, että tytöille annetaan vain nukkeja leluksi tai pojille pelkkiä autoja, tai onko oikein, että lähihoitajaksi haluavalle pojalle sanotaan, ettei se ole miesten ala. Suuri osa sanoo, että näin ei saisi tehdä. Juuri tällaisten stereotypioiden ja turhan sukupuolittamisen vastaan taistelua sukupuolineutraali kasvatus on! En tee jakoja sen perusteella, onko joku tyttö tai poika. En suuntaa puhetta hoiva-alasta tytöille ja rakennusalasta pojille.
Tiedostaminen on siis tärkeää – oman ajattelun kyseenalaistaminen ja rakenteiden näkeminen. Huomaan usein sortuvani stereotyyppiseen ajatteluun. Kehunko tyttöjä eri tavalla kuin poika? Oletanko asioita lasten päällepäin näkyvän olemuksen perusteella? Valitettavasti usein huomaan itsekin sortuvani kliseisiin. Käytänkö automaationa termejä ”ahkera tyttö”, ”villi poika”. Asenteet ovat kivuliaan selkeitä jo alakoulussa. Jos pyydän oppilaita yhdistämään sanaan ”tyttö tai poika” määreet hellä, voimakas, kiltti, kuriton, niin jo seitsenvuotias yhdistää sanat niin, että hoivaan liittyvät sanat liittyvät tyttöyteen, ja dynaamisuuteen ja aktiivisuuteen liittyvät poikiin. Jo alakoulussa tytöt ja pojat suhtautuvat eri oppiaineisiin eri tavalla, ja on yksioikoista väittää, että erot johtuisivat pelkästään sukupuolesta. Sukupuolittuneisuus näkyy myös luottamuksessa omaan osaamiseen.
Väärinkäsitykset haittaavat tämän asian – vähemmän sukupuolittavan puheen ja opetuksen – eteenpäin viemistä. Lehdistä saa lukea, kuinka järkyttyneitä jotkut vanhemmat ovat olleet, ”ettei koulussa saa sanoa tyttö ja poika”. Tätä harhaa olen joutunut oikomaan usein. Jos identifioituu selkeästi tytöksi tai pojaksi, saa olla tyttö tai poika. Kukaan ei kiellä tällaisen oppilaan itseilmaisua. Kyllä me edelleen usein puhumme tytöistä tai pojista – silloin kun sukupuolitus on tarpeen. Yhtäkkiä opimme huomaamaan, että se on tarpeen aika harvassa asiassa. Entäpä sitten, kun lapsen identiteetti ja sukupuoli onkin vaikea hahmottaa? Muistan tapauksen takavuosilta, jossa ulkoisesti hyvin paljon ”pojan” näköinen lapsi on tultu hakemaan pois koulujen välisissä juoksukilpailussa ”tyttöjen” sarjan lähtöviivalta.
Meidän opettajien on sensitiivisesti osattava ottaa huomioon ihan kaikenlaiset oppilaat ja heidän tarpeensa.
Mervi Uusitalo
Kirjoittaja on luokanopettaja ja kaupunginvaltuutettu.