Minna Sumelius
Sisältövaroitus: Seksuaalinen häirintä, raiskaus, raiskauskulttuuri, raiskaajan suojelu.
Vuosi 2018 tullaan muistamaan monen muun asian lisäksi aktiivisesta seksuaalista häirintää ja raiskausta koskevasta kuohunnasta. Muun muassa #MeToo -ilmiön ja Suostumus2018-kansalaisaloitteen käynnissä pitämää keskustelua on hämmentänyt viime päivinä Journalisti-lehden uutisoima tapaus Ari Lahdenmäki; menestynyt, erityisesti Vasemmistonuorten liepeillä 2000-luvun alussa pyörinyt toimittaja on tiedossa olevasti raiskannut kymmeniä naisia, mutta joutunut siitä laillisesti vastuuseen vasta nyt. Tapaus on monella tapaa herättänyt vasemmistofeministiset piirit: Miten on mahdollista että meidän, joiden pitäisi olla tässä yhteiskunnassa tasa-arvon airueita, keskuudessamme tapahtui tällaista? Miksi sitä tapahtuu edelleen, neljännen aallon feminismin vallitessa ja #MeToon räjäytettyä valtamedian? Ja vielä tärkeämmin, miten on mahdollista, että sen on ANNETTU tapahtua?
”Siis mitä haluaisit että teen??” Näin, lievällä passiivis-agressiivisella sävyllä varustettuna kirjoitti eräs tuttuni, arvostettu intersektionaalinen feministi ja sellaisena laajasti tunnettu. Olin kertonut hänelle yhteisen kaverimme, toisen intersektionaaliseksi feministiksi itsensä määrittelevän henkilön toiminnasta; ainakin kahden ihmisen raiskaamisesta ja sen jälkeisestä mustamaalaamisesta.
15 vuoden punaviherfeministisen aktivismin ja politiikan teon aikana olen myös todistanut väsymiseen asti samankaltaisia tarinoita: vallatulla talolla on raiskattu, ihmisoikeusjärjestön illanvietosta lähdetty seuraamaan kotiin, Vasemmiston tai Vihreiden puoluekokouksessa kourittu tisseistä tai perseestä. Näitä tapauksia on väsyttävän ja hajottavan paljon. Myös Ruskeat Tytöt -median päätoimittaja Koko Hubara kertoi ansiokkaasti julkisessa, 29.11.2018 tehdyssä Facebook-postauksessaan näin: ”Tänäkin vuonna mua, niin kuin montaa muutakin ystävää ja tuttavaa, on suudeltu väkisin ja painostettu seksiin, juurikin tällaisten hyviksien ja skenejäbien toimesta”.
Siihen, miksi tällaista tapahtuu yhä, en ainakaan minä löydä yksinkertaista vastausta. Punaviherfeministinen aktivistiyhteisö ei elä tyhjiössä. Siihen vaikuttavat samat rakenteet kuin muuallakin yhteiskunnassa. Se, mikä alkaa, kun pikkupoikien tyttöihin kohdistuvaa kiusausta kommentoidaan ”pojat on vaan poikia”, kehittyy huoritteluksi, lähentelyksi ja joidenkin kohdalla äärimmäiseksi teoksi eli raiskaukseksi – Lahdenmäen kohdalla sarjaraiskaamiseksi. Tätä kutsutaan raiskauskultuuriksi. Se liittyy saumattomasti toksiseen maskuliinisuuteen, jota yhteiskunnan rakenteet kauniisti kultareunaisella lautasella ovat tähänastisen historiamme ajan miehille tarjoilleet.
Toksisesta maskuliinisuudesta kieltäytyminen ei ole helppoa. Se vaatii vahvaa itsereflektiota, omien etuoikeuksien tunnistamista ja sen jälkeistä toimintaa toksisten tekojen aktiiviseksi ehkäisemiseksi. Kaikki eivät tähän vaativaan tehtävään pysty, edes ihmisistä, jotka rakenteellista eriarvoisuutta teoreettisella tasolla eniten vastustavat. Joidenkin skenejäbien ei-pystyminen onkin sitten niin alhaisella tasolla, että he raiskaavat.
On odotettua että häirintää ja raiskauksia tapahtuu myös ”hyvisten” joukossa. Se, mitä on vaikeampi ymmärtää, on ympäröivä hiljaisuus. Lahdenmäkeä ei suljettu ulos yhteisöstä, ystävät eivät hylänneet tai edes juurikaan puuttuneet toimintaan. Minä sain vastaani hiljaisuuden lisäksi passiivis-agressiivisuutta sekä suoraa syyttelyä paljastaessani raiskaajan. Useamman kuin kerran olen kuullut tapauksesta, jossa seksuaalisen ahdistelijan ympärillä on vallinnut jonkinlainen vaikenemisen laki.
”Hän oli menestyvä toimittaja ja kirjailija, samaan aikaan hyvä seuramies, ensitapaamisella aivan ihastuttava tyyppi. Jos häntä vastaan olisi lähtenyt, olisi ehkä itse joutunut piirien ulkopuolelle.”. Näin lähipiirin jäsen pohtii Ari Lahdenmäkeen kohdistunutta suojelua Journalistissa. Mainitaan myös se, miten hän oli ”aina julistamassa, että on feministi” ja miten ”ihmiseen, jonka kanssa on paljon yhteisiä ystäviä, luottaa enemmän kuin pitäisi”. Niin. Myös Koko Hubara mainitsee femininistipiireissä mainetta niittäneet skenejäbät, myös minun tapauksessani kyseessä oli sellainen. Tyyppi, joka on niin uskottava, että eräs hänen keksimänsä, toksisesti käyttäytyviä setämiehiä puolivitsikkäästi kuvaileva termi on lyönyt räjähdysmäisesti feministiskenessä läpi. Mikä ironia, naurattaisi jos ei itkettäisi.
Puuttuminen toksiseen käytökseen vaatii sen tunnistamista myös sieltä, minne ”se ei kuulu”. Se ei myöskään ole kivaa. Ystävästä luopuminen, jonkun ulossulkeminen yhteisöstä, mielikuvan muuttaminen hyvänä pidetystä tyypistä, – kaikki nämä ovat asioita, jotka aiheuttavat epämukavuusalueelle joutumisen. Toiminta, se että raiskaajan tai häiritsijän toimintaan puututaan käytännössä – se vaatii jo suurempia uhrauksia; voi itse kärsiä sosiaalisen rangaistuksen, joutua ”piirien” ulkopuolelle. Jos puhuu pahaa ”feminististä”, oma määritelmä ”feministinä” voi olla vaarassa.
Tässä vaiheessa haluan antaa mullistavan tiedoksiannon: Tyyppi joka raiskaa, ei ole feministi. 2010-luvun lopun feminismi vaatii määritelmällisesti myös itsereflektiota ja oman toiminnan jatkuvaa tarkastelua. Teen siis myös toisen kohupaljastuksen: Tyyppi, joka suojelee raiskaajaa, ei ole myöskään feministi.
Puuttuminen ei ole helppoa, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä raiskauksen uhri on pakotettu koko loppuelämänsä käymään tavalla tai toisella läpi. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta jostain syystä se on aika kaukana realismista. Pyydän siis: kanssafeministit, aktivistit, vihervassarit – ylipäätään kaikki, ketkä uskovat ruumiillisen koskemattomuuden perusihmisoikeuteen. Lopetetaan raiskaaja-skenejäbien suojelu tähän.
Minna Sumelius
Kirjoittaja on Vasemmistonaisten Valtikan jäsen, turkulainen varavaltuutettu, punavihreä aktivisti ja ränttäävä intersektionaalinen feministi.