Palasin tällä viikolla töihin äitiyslomalta. Luulisi, että kolmannella kerran paluu ei enää ole niin jännittävä, mutta edellisiltä kerroilta tuttu tunne on nytkin läsnä. Aivot tuntuvat tahmeilta. Kun on noin vuoden keskittynyt pienen ihmisen hoivaan valvomisineen, takaraivossa kolkuttaa ajatus, osaanko enää tehdä työtäni. Lisäksi kun jo muutaman vuoden oireillut keski-ikäistyminen vyöryi äitiysloman aikana kunnolla päälle, mietin paljon hoivaa ja miten se määrittää meitä eri elämänvaiheissa.
Vasemmistonaiset julkaisi vuonna 2007 hoivapoliittisen asiakirjan, jossa hoiva haluttiin politisoida. Jo 12 vuotta sitten totesimme, että talouden tehokkuutta painottava ajattelu ei sovi yhteen hyvän hoivan kanssa. Hyvä hoiva kun vaatii aikaa, läsnäoloa, käytettävissä olemista ja toistoja. Asia ei voisi olla ajankohtaisempi. Viime aikoina olemme nähneet monia esimerkkejä niin sosiaali- ja terveyspalveluista kuin varhaiskasvatuksestakin miten käy, kun hoivaa ja kasvatusta yritetään tunkea väkisin bisneksen logiikkaan.
Hoiva on mitä suurimmassa määrin feministinen kysymys, sillä sekä yksityisessä että julkisessa elämässä ilmiö on hyvin sukupuolittunut. Siihen nähden, kuinka paljon hoivasta on viime vuosina keskusteltu esimerkiksi sote-uudistuksen yhteydessä, feministisenä kysymyksenä siitä on keskusteltu ehkä yllättävänkin vähän. Eniten on keskusteltu isien osallistumisesta omien lastensa hoitoon, mutta hoiva eri sukupuolten elämää määrittävänä kysymyksenä on toki paljon laajempi ja monimutkaisempi asia.
Hoivan järjestämisessä on kysymys myös demokratian toteutumisesta. Niiden, joiden elämä on hoivan kuormittamaa esimerkiksi pienten lasten tai sairaan tai vanhan läheisen vuoksi, on huomattavasti hankalampaa käyttää aikaansa vaikuttamiseen kokouksissa iltamyöhään istumalla tai somessa lähestulkoon jatkuvasti kommentoimalla. Ihmiset ovat myös hyvin erilaisissa asemissa sen suhteen, minkälainen turvaverkko heillä on tai minkälaiset taloudelliset mahdollisuudet heidän on ostaa erilaisia hoivapalveluita.
Hoivassa ei ole kysymys mistään pehmeästä politiikasta, vaan se on ihmiselämän kovaa ydintä, vaikka ei mahdukaan jatkuvaa tehostamista vaativaan aikaamme. Lisäksi hoiva on kovin ennakoimatonta. Nyt ruuhkavuosissa on saanut opetella sen hyväksymistä, että hoiva saattaa pistää kalenterin täysin uusiksi ja elämässä on paljon aiempaa enemmän asioita, joita ei voi ennakoida. Näin tapahtuu siitä huolimatta ja juuri sen takia, että lastenhoito on perheessämme tasa-arvoisesti molempien vanhempien tontilla.
Oma polkuni kasvattajana kolmen alle 5-vuotiaan lapsen äitinä on edelleen melko alussa ja kulku tällä polulla on edelleen kovin haparoivaa. Nyt kuitenkin jo tiedän, mikä oman sukupuolitietoisen kasvatukseni ydin on: jokainen meistä tarvitsee jossain elämänsä vaiheessa hoivaa ja hoiva kuuluu kaikille sukupuolille. Uskon myös vakaasti, että tässä on yksi hoivan vallankumouksen avaimista niin kodeissa kuin ammattihoivassakin. Esimerkiksi jos miehiä halutaan enemmän naisvaltaisille hoiva- ja kasvatusaloille, ei riitä, että tämä tavoite sanotaan ääneen. On mietittävä syitä, miksi näin ei jo ole.
Riikka Korpinurmi
Kirjoittaja on töissä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä ja Vasemmistonaisten Valtikan jäsen