Feministisen politiikan nousu on tehnyt Suomen poliittiselle keskustelulle hyvää. Feministisen puolueen perustaminen on pakottanut muut poliittiset puolueet perustelemaan entistä tarkemmin kantaansa ja suhdettaan feminismiin. Feminismin nostaminen sivuhuomautuksesta politiikan keskeiseksi sisällöksi on itsessään arvokasta. Tässä on monin paikoin vielä tekemistä myös vasemmiston sisällä.
Samaan aikaan kun Feministinen puolue haastaa vanhoja puolueita kirkastamaan feminististä analyysiään, se käyttää valtaa feminismin määrittelyssä. Määrittelemällä itsensä feministiseksi puolueeksi ja tekemällä pesäeroa sosialistisen perinteen liikkeisiin, puolue tuottaa feministisen politiikan normia, joka sulkee luokan ulos politiikkansa keskiöstä, jonne se kuitenkin eittämättä kuuluu.
Feministinen puolue on poliittisessa yleisohjelmassaan kuvannut feministisen politiikan ”haastavan sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ihonväriin ja etnisyyteen perustuvat valtarakenteet”. Silmiinpistävää on, ettei luokkaa tässä yhteydessä mainita. Yleisohjelmassa viitataan yhteiskuntaluokkaan ”liian kapeana” käsitteenä, eikä luokkapolitiikan katsota riittävän yhteiskunnallisen eriarvoisuuden hävittämiseen. Samalla tullaan sivuuttaneeksi mm. sosialistisesta perinteestä ponnistavan liikkeen ja vasemmistolaisen politiikan monimuotoisuus. Puolueen puheenjohtajistosta Katju Aro on ehdottanut patriarkaatin olevan keskeisin yhteiskunnallinen valtasuhde, keskeisempi kuin esimerkiksi yhteiskuntaluokka.
On helppo yhtyä näkemykseen, jonka mukaan yhteiskuntaluokka ei ole ainoa yhteiskunnallista eriarvoisuutta tuottava tekijä. Feministit ovat varsin laajasti tätä mieltä. On harmillista, että muiden eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden – kuten seksuaalisuuden ja rodullistamisen – esiin tuominen on tehtävä yhteiskuntaluokan merkitystä vähättelemällä. Yhteiskuntaluokan ja feminismin vastakkainasettelu ei ole hedelmällistä.
Feministien keskuudessa on aina ollut erimielisyyttä luokan merkityksestä liikkeelle. Esimerkiksi sosialistista liikettä ja sen yhteiskunnallista analyysiä on aikanaan kritisoitu siitä, että sen piirissä on kuviteltu riiston lakkaavan kapitalistisen luokkayhteiskunnan hävittämisen kautta. Vastaiskuna tälle osassa feminististä liikettä keskityttiin kulttuuristen valtarakenteiden purkamiseen, ja taloudelliseen epätasa-arvoon puuttuminen jätettiin vähemmälle huomiolle.
Ei ole syytä ylläpitää keinotekoista jaottelua luokkaan ja muihin syrjiviin rakenteisiin, sillä todellisuudessa ne ovat yhteenkietoutuneita. Esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnällä on taloudellisia ulottuvuuksia: pelko työn ja toimeentulon menettämisestä voi pakottaa ”pysymään kaapissa”. Toisaalta taas luokkaeroja tuotetaan myös toistamalla kulttuurisia ennakkoluuloja mediassa, kuten kertomalla tarinoita urheilullisista toimitusjohtajista tai laiskoista toimeentulotuen saajista. Luokka määrittää myös vahvasti erilaisia sukupuolittuneita normeja ja ihanteita: esimerkiksi vallitseva ahdas naisihanne on rakentunut keskiluokkaisuuden, valkoisuuden, heteroseksuaalisuuden ja cissukupuolisuuden normien varaan. Aikanaan työväenluokkaisia naisia on koulittu täyttämään porvarillisia nais- ja äiti-ihanteita esimerkiksi opastamalla työväenluokkaisia naisia kodinhoidossa.
Feministinen puolue on ansiokkaasti sekä nostanut esiin antirasistisen politiikan keskeisyyden feminismille että tuonut sen osaksi laajempaa poliittista keskustelua. Rasismin vastustamiseen tarvitaan kuitenkin myös luokkayhteiskunnan huomioimista. Nyt pienituloisia kurittavasta leikkauspolitiikasta on tehty salonkikelpoinen perustelu rasistiselle politiikalle. Tämä konkretisoituu esimerkiksi puhetavassa, jonka mukaan Suomeen muualta muuttaneet olisivat arvokkaita ihmisiä vasta silloin, kun he tekevät tarpeeksi töitä ja suhtautuvat nöyryydellä uuteen asuinmaahan. Turvapaikan ehdoksi väläytellään veronmaksukykyä, ja maahanmuuttajien sosiaaliturvaan kaavaillaan heikennyksiä.
Ympäröivä yhteiskunta asettaa vahvan paineen yhteiskuntaluokan vaikutuksen huomioimiseksi myös feministisessä politiikassa. Eurooppaa hallitsee julkista sektoria leikkaava talouskuripolitiikka, ja Suomessa hallitus tekee politiikkaa omistajien ja suuryritysten taloudellisten intressien ehdoilla. Hallituksen työelämäleikkaukset ovat kohdistuneet erityisesti naisvaltaisiin ja matalapalkkaisiin aloihin. Samaan aikaan radikaalia yhteiskunnallisen vallan- ja tulonjaon muutosta ajava politiikka tuomitaan niin hallituksen kuin median osalta mahdottomaksi. Vaatimukset turvapaikkapolitiikan muuttamiseksi ja paperittomien perusoikeuksien turvaamiseksi leimataan haihatteluksi. Rahaa riittää kyllä hyvätuloisten veronkevennyksiin, mutta ei kaikkien tarvitsemien peruspalveluiden turvaamiseen.
Mikäli luokan merkitys sivuutetaan, tasa-arvon tavoittelu kaikkinensa vaikeutuu. On ensiarvoisen tärkeää pyrkiä kohti sellaista feminististä politiikkaa, joka tunnustaa yhtä aikaa niin yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen, seksuaalisuuteen kuin rodullistamiseenkin liittyvät kysymykset. Näitä ei pidä kilpailuttaa perusteettomasti toisiaan vastaan.
Allekirjoitukset:
Anni Ahlakorpi, kuntavaaliehdokas, Utsjoki
Riikka Aurava, kuntavaaliehdokas, Helsinki
Mia Haglund, kuntavaaliehdokas, Helsinki
Elina Halttunen-Riikonen, kuntavaaliehdokas, Tampere
Veronika Honkasalo, kuntavaaliehdokas, Helsinki
Emma Hotakainen, kuntavaaliehdokas, Kaarina
Heta Hölttä, kuntavaaliehdokas, Helsinki
Heini Kinnunen, Helsinki
Mai Kivelä, kuntavaaliehdokas, Helsinki
Sara Korhonen, kuntavaaliehdokas, Espoo
Aura Kostiainen, kuntavaaliehdokas, Helsinki
Janika Kunnari, kuntavaaliehdokas, Tampere
Anna Mäkipää, kuntavaaliehdokas, Turku
Taija Roiha, Helsinki
Saija Salonen, Helsinki
Anu Suoranta, kuntavaaliehdokas, Helsinki
Minna Sumelius, kuntavaaliehdokas, Turku
Elina Vainikainen, kuntavaaliehdokas, Helsinki