Heidi Hietalahti
Ammattiyhdistysliikkeellä on rankka neuvottelukevät meneillään. Niin sanottu kilpailukykysopimus, joka muun muassa leikkasi kolmanneksen julkisen sektorin työntekijöiden lomarahoista, hiertää JHL:n neuvotteluiden taustalla ihan oikeutetusti. Sairaanhoitajan työehtojen heikentämisellä ei tietenkään edes ole mitään tekemistä Suomen kilpailukyvyn kanssa – kunhan nyt oikealla keksivät tarpeisiinsa sopivia uudissanoja, jotka peittävät allensa niiden todelliset päämäärät. Tässä nimenomaisessa tapauksessa todellinen päämäärä on julkisen sektorin pienentäminen, ei kilpailukyvyn parantaminen.
Oikealla julkisen sektorin koko nähdään ongelmana. Ongelman syyksi esitetään julkisen sektorin heikkoa tuottavuutta ja ratkaisuksi sen toiminnan tehostamista, työehtojen kiristämistä sekä palveluiden karsimista, jotta julkisten menojen kasvu saataisiin kuriin.
Mistä tämä julkisen sektorin työn parjattu tehottomuus johtuu? Kyse on taloustieteen klassikkoteoriasta: Baumolin taudista. Tauti iskee työvoimavaltaisille aloille, joiden tuottavuuskehitys ei pysy teollisten alojen tuottavuuden kehityksen mukana. Kapitalistisessa järjestelmässä työn tuottavuus määrittelee työn hinnan, mutta teollisten alojen tuottavuuden kasvu aiheuttaa painetta nostaa myös palvelualojen palkkoja, vaikka niiden tuottavuus ei samaan tahtiin nousekaan.
Esimerkiksi autotehtaan tuotantolinjan automaatioaste voi nykyään olla yli 90 prosenttia, mutta miten se sairaanhoitajan työ automatisoidaan? Sairaanhoitaja ei tänä päivänä pysty hoitamaan merkittävästi enemmän potilaita kuin 1960-luvullakaan, sillä sellaista työtä, jonka lopputuote on ihmisen aika ihmiselle (Aaltio 2013), ei voida moneltakaan osin automatisoida tai muutenkaan tehostaa.
Yhteiskunnan etu kuitenkin on, että myös sairaanhoitajan ja muiden julkisten alojen työntekijöiden palkat pidetään palkkakehityksen mukana, jotta näiden alojen koulutettu työvoima pysyy tehtävissään ja uusia opiskelijoita saadaan oppilaitoksiin. Jokainen viimeistään vanhetessaan huomaa kuinka tärkeää sairaanhoitajan työ on, vaikka sen vaikuttavuutta onkin vaikea mitata ja tuottavuutta nostaa.
Kapitalismin lääkkeitä Baumolin tautiin on kaksi, joista ensimmäinen on tehostaminen eli toisin sanoen leikkaukset niin julkisiin palveluihin kuin julkisen alan työntekijöiden työehtoihinkin. Kuinka pitkälle tässä on kenenkään mielestä inhimillistä mennä? Omasta mielestäni kriittinen raja on jo ylitetty: erityistä tukea saavat lapset käyvät koulua ilman minkäänlaisia tukitoimia valtavissa ryhmissä eikä palvelutaloissa asuvien vanhusten vaippoja ei ehditä vaihtamaan kuiviin. Kotihoitajan työpäivän ”juoksulistaa” lukiessa tuli itselleni hiki.
Toinen lääke, jota kapitalismi määrää tautiin ensimmäisen rinnalle, on julkisen sektorin palveluiden ostamista yksityisiltä yrityksiltä. Baumolin tauti koskee kuitenkin myös yksityisen sektorin työvoimavaltaisia aloja, ja palveluiden ostaminen markkinoilta voi jopa johtaa Baumolin taudin pahenemiseen (Tuomala 2012, 54).
Mikäli tahdomme pitää naisvaltaisen julkisen sektorin työntekijöiden palkkakehityksen teollisuusalojen palkkakehityksen mukana ja kehittää palveluita, ovat vaihtoehdot joko rahoituksen merkittävä lisääminen julkisiin palveluihin tai kuten Aaltio (2013) ehdottaa, teollisuusalojen tuotannon hidastaminen.
Varmaa kuitenkin on, että kapitalismi ei tule ratkaisemaan tätä itse luomaansa ongelmaa. Naisen paikka on ammattiyhdistysliikkeessä esittämässä solidaarisia palkkavaatimuksia!
Heidi Hietalahti
Kirjoittaja on erityisen lapsen erityinen äiti ja erikoisen miehen erikoinen vaimo.
Lähteenä käytetty:
Aaltio, Elina 2013. Hyvinvointivaltio, Baumolin tauti ja väärät lääkkeet.
Saatavilla verkosta: http://www.poliittinentalous.fi/ojs/index.php/poltal/article/view/6/8
Tuomala, Matti 2012. Julkisrahoitteiset palvelut osana uudelleenjako- ja hyvinvointijärjestelmää: Pohjoismainen malli. Saatavilla verkosta: http://www.labour.fi/?wpfb_dl=1133