Sannamari Sala
Tulen huoneeseen etuajassa. Paikalla on jo yksi nainen. Hän katsoo minua hämillään, miettii todennäköisesti, että kukahan minä olen, kun tulen niin vauhdikkaasti ja hymy huulilla. Tervehdin. Hän ojentaa kättään ja sanoo hiljaisesti etunimensä. Pian alkaa tulla muitakin. Naisia. Kaikkien silmistä paistaa tuska, väsymys, suru.
Olen tullut kutsuttuna lähisuhdeväkivaltaa ja vainoa kokevien naisten vertaisryhmään. Se on heille kaikille akuuttia arkipäivää. He ovat pyytäneet minut paikalle, koska heitä ei kuulla virkakoneistossa eikä päätöksenteossa. He haluavat kertoa minulle, miten asioiden pitäisi olla, jotta he ja heidän lapsensa voisivat elää rauhassa vailla pelkoa. He kertovat, että lastensuojelusta puuttuu osaamista tunnistaa ja tunnustaa vaino ja kohdata lähisuhdeväkivalta. Heidän mielestään on väärin, että he joutuvat kerta toisensa jälkeen todistelemaan, että entinen puoliso vainoaa, seuraa, ahdistelee sadoin eri keinoin. Että henkinen väkivalta on vielä pahempaa kuin fyysinen. Että lapset pissaavat öisin sänkyyn eivätkä uskalla nukahtaa, koska pelkäävät. Että lapset eivät halua tavata isää tai olla edes puhelinyhteydessä. Että lapsen etu ei toteudu, jos lapsen on pakko tavata isää, joka pahoinpitelee myös lapsia.
He kertovat, että apua ei aina saa. Turvakoteja ja turvakotipaikkoja ei ole riittävästi. Moni nainen ja lapsi jää vaille turvaa ja apua. Kaikki eivät edes osaa hakea apua ja tukea päästäkseen irti väkivaltaisesta ja sairaasta suhteesta. Eniten he surevat ja pelkäävät lastensa puolesta. Miten jatkuva pelko ja epävarmuus vaikuttaa heidän psyykeeseen ja kehitykseen. He nostavat esiin mielenkiintoisen näkökohdan; kouluissa on nollatoleranssi kiusaamiselle ja väkivallalle, mutta kuinka siihen sovitetaan lapsi, joka on pienestä asti nähnyt, että asiat selvitetään nyrkeillä eikä ymmärrä, että se olisi jotenkin väärin.
He toivovat lisää resursseja ja täsmäkoulutusta lastensuojeluun. He toivovat, että joku taho tässä meidän kaupungissa ottaisi koordinointivastuun lähisuhdeväkivallan ehkäisemisestä ja sitä kohdanneiden tukemisesta. He toivovat, että lastensuojelussa ei koko ajan vaihtuisi henkilöstö ja että siellä olisi enemmän työntekijöitä, joilla on rohkeutta kohdata tosiasia nimeltä vaino ja lähisuhdeväkivalta. Että oikeasti todellakin ajateltaisiin lapsen etua.
Lupasin viedä asioita eteenpäin, mutta totesin samalla, että päättäjienkin porukkaan todennäköisesti mahtuu niitä, jotka käyttävät väkivaltaa puolisoaan ja perhettään kohtaan, mutta että sinne mahtuu myös lähisuhdeväkivaltaa ja vainoa kokeneita. Näistä asioista puhuminen on vaikeaa, mutta myös näistä asioista kuuleminen on vaikeaa ja kiusaannuttavaa. Vasemmiston ryhmä tekikin valtuustoaloitteen lähisuhdeväkivallan ehkäisemisen koordinoinnista meidän kaupungissa.
Eduskuntaan lainlaatijoille naiset lähettivät terveisiä myös. Toivottiin tarkennusta siihen, mitä tarkoittaa lapsen etu. Toivottiin, että lailla määrättäisiin turvakotien määrä Suomessa.
Loppuillasta naisten ryhti oli selkeästi muuttunut. He tiesivät mistä puhuivat. He kokivat, että heitä kuunneltiin ja kuultiin. Surullisissa silmissä näkyi päättäväisyyttä. Olivat valmiita tulemaan vaikka eduskuntaan kertomaan tilanteestaan ja kokemuksistaan.
Kotimatkalla oli pakko ajaa auto tienlaitaan. Itkin isosti ääneen. Olin istunut illan vertaisteni joukossa. Ryhmä oli tarkoitettu myös minulle. Vanhat arvet muistuttivat olemassaolostaan.
Sannamari Sala
Kirjoittaja on Vasemmistonaisten varapuhenainen.