Minja Koskela

Ystäväni muistutti minua taannoin riidasta, joka meillä oli suunnilleen viisitoista vuotta sitten. Hän oli tuolloin todennut, että toisin kuin usein kuvitellaan, on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen olemassa yhteiskuntaluokkia. Minä sen sijaan olin ollut sitä mieltä, että sellaisen sanominen on sopimatonta. Sehän olisi ihmisten luokittelua kotitaustan perusteella, eikä siis lainkaan edistyksellistä vaan taantumuksellista. Olimme molemmat olleet kimpaantuneita ja jopa loukkaantuneita välillämme vallitsevasta erimielisyydestä.

Muistellessamme tilannetta meitä huvitti. Osin siksi, että riidan luonne oli ollut niinkin intensiivinen, mutta pääasiallisesti siksi, että ystäväni tietää minun katsovan asiaa nykyisin hyvin eri tavalla.

Feministeiltä kysytään usein, että kun feministit kerran väittävät purkavansa sukupuolittunutta yhteiskuntajärjestystä, miksi he sitten itse tekevät sukupuolesta numeron? Jos sukupuolen merkityksestä kerran halutaan eroon, miksi sitä pitää koko ajan korostaa? Päättelyketju ontuu: Vaikka sukupuolen merkitys häivytettäisiin, eivät sukupuolen seuraukset katoa mihinkään. Sama pätee luokkaan. Toisin kuin vajaa parikymppinen Minja kuvitteli, ei yhteiskuntaluokasta puhuminen ole synonyymi ihmisten hierarkkiselle luokittelulle. Sen sijaan se auttaa ymmärtämään merkityksiä, joita kotitaustalla ja varallisuudella on ihmisen elämään – aivan, kuten sukupuolittuneiden merkitysten tunnistaminen auttaa tunnistamaan sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Sosiologit ovat osoittaneet, että 2020-luvun Suomi ei ole luokkarakenteista vapaa. Koulutus periytyy, köyhyys periytyy, jopa maun ulottuvuudet periytyvät. Sosiologi Mari Käyhkö on tutkinut työläistaustaisten naisten yliopistokokemuksia ja osoittanut, että luokkatausta vaikuttaa paitsi yliopistoon pääsyyn, myös yliopisto-opiskeluun. Käyhkön mukaan työläistaustaiset naiset kokevat yliopistossa ulkopuolisuuden, vajavaisuuden ja vierauden tunteita. Myös opinnoissa menestyessään he ajattelevat, etteivät täytä akateemisia ideaaleja. Toisin sanottuna: Kun väitetään, että Suomessa kaikilla on varaa opiskella yliopistossa ja menestyä omaehtoisesti, jää näkemättä, että luokan vaikutukset ovat paljon pääsykoepänttäämistä syvemmällä. Siitä huolimatta luokista puhutaan edelleen hämmentävän vähän – jopa hierarkkisia rakenteita horjuttavaan pyrkivän feminismin piirissä.

Viime vuosina olen seurannut eturivistä feministisen liikkeen valtavirtaistumista. Olen tuntenut iloa f-sanan normalisoitumisesta ja leviämisestä. Samaan aikaan suhtaudun kriittisesti siihen, että feminismin valtavirtaistuminen on paikoin johtanut myös feminismin tuotteistamiseen. Kun jokainen voi brändätä itsestään feministin kuluttamalla, tulee feminismistä helposti kapitalismin keppihevonen ja itsekorostuksen väline. Jos fokus siirtyy siitä, mitä feminismi tekee siihen, miten feministinä ollaan, livutaan koko ajan kauemmas feminismin perimmäisestä tavoitteesta: hierarkioiden ja rakenteellisen sorron purkamisesta.

Olen ollut harmissani, että naisia voimaannuttamaan pyrkivä valtavirtafeminismi on jättänyt kovin vähälle huomiolle sen, että kaikilla ei ole varaa ostaa voimauttavia tekstipaitoja ja että kaikista ei tule bossladyja. Mielestäni menestysnarratiivien voimistamista hedelmällisempää olisi keskittyä löytämään puhetapoja, joiden avulla yhteiskunnan rakenteita voidaan muuttaa jokaiselle paremmiksi. Koska kaikista ei voi tulla bossladyja, pitäisi maailmasta siis tehdä sellainen, että se on hyvä jokaiselle. Toivonkin, että lähitulevaisuudessa feminismin piirissä luokista puhutaan yhtä sujuvasti kuin sukupuolista. Kun luokkatietoisuudesta tulee valtavirtaa, ollaan paljon lähempänä patriarkaatin raunioita.

Minja Koskela
Kirjoittaja on päivisin vasemmistoliiton poliittinen asiantuntija ja iltaisin tietokirjailija.
Twitter: @minjakoskela