Long Playn Toimituspäällikkö Anu Silfverberg kertoi 9.4.2021 lukijaviestissään järkyttyneensä työttömyyteen liittyvän kielenkäytön asiattomuuksista, kuten nimityksistä ”loinen” tai ”laiska”. Yleinen kielenkäyttö heijastaa asennetta työttömiin ja jopa päätöksenteon taustavaikuttajiin. Siksi olisikin odotettavaa, että vähintään päättäjien tulisi olla hyvin tietoisia oman kielenkäyttönsä yhteiskunnallisista seurauksista.

Silfverberg viittasi kirjoituksessaan Helsingin yliopiston sosiologeihin. Sari Näre ja Lena Näre sivusivat työllisyystoimien ristiriitaisuutta saman päivän mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa. He kuvasivat, kuinka työttömän tulisi olla erittäin aktiivinen työnhakija ja samaan aikaan kuitenkin pitäisi passiivisena totella kaikkia viranomaisten suunnalta annettuja ohjeita. Pohjoismaisen työnhaun mallin ollessa viimeistelyvaiheessa tällaista asennetta ja tilannetta pitäisi enää löytyä.

Tämän lisäksi nostan esiin myös opintoihin liittyvän kaksinaismoralismin. Työttömät on ainoa ryhmä, jolta joku voi kieltää opiskelun arvioimalla, että kyseinen tutkinto ei juuri häntä työllistä. Työtön voi myös joutua keskeyttämään opintonsa työvoimapoliittisen lausunnon aiheuttaman toimeentulon ongelman vuoksi. Hän voi jopa joutua karenssiin ja valituksen tehtyään pitkille tulottomille kausille, kun viranomainen on aloittanut tutkinnan siitä, estääkö opiskelu työn vastaanoton. Tämä voi tapahtua, vaikka opinahjosta olisi todistus siitä, että opinnot eivät estä työn vastaanottoa.

Anu Silfverberg toteaa, että nyt olisi mahdollisuus ajatella uusiksi työhön ja työttömyyteen liittyviä oletuksia. Näen, että siihen on viimeinen hetki. Olemme jo keskellä voimakasta työn murrosta, ja ennustan, että ennen vuosikymmenen vaihtumista olemme monella alalla nelipäiväisessä tai kuusituntisessa työpäivässä. Ihmisten työpahoinvointi on jo epideeminen ilmiö, eikä täystyöllisyydestä ole olla juurikaan puhuttu yli  kymmeneen vuoteen.

Kysyn Silfverbergin tavoin, mitä tarkoittaisi sellainen työttömyyspolitiikka tai julkinen keskustelu, jonka lähtökohtana olisivat arvokkuus ja kunnioitus? Näen että se tarkoittaisi keskeisesti neljää asiaa: yksilölle vapaata opiskeluoikeutta, toimeentulon turvaavaa perustuloa, työtakuuta ja yhtä hyvää terveydenhoitoa työttömille kuin muillekin.

Arvokkuuteen ja kunnioitukseen tulisi löytää resurssit. Ne löytyvät esimerkiksi 4-5 miljardin euron vuosittaisen verovuodon tukkimisella, tuottavuuden jakamisella, ja työn jakamisella tasaisemmin.

Tämä tarkoittaa uusia velvoitteita – ei työttömälle, vaan työvoimapalveluille. Tulevan Pohjoismaisen työnhaun mallin keskiössä tulee olla työtakuu. Työtä ei synny kymmenillä haastatteluilla, vaan sillä, että jo ensimmäisen haastattelun jälkeen tiedetään, onko työtön oikeassa paikassa. Liian moni sinnittelee työttömänä työnhakijana, vaikka kuuluisi opiskelemaan, sairaslomalle tai kuntoutukseen. Liian moni hakee työyhteisöä sen puuttuessa kuntouttavasta työtoiminnasta, vaikka se ei ole työllisyystoimi, vaan nimensä mukaisesti kuntoutusta. Liian monella on käytännössä esteenä puuttuvat liikenneyhteydet tai erityislapsen tai omaisen hoito. Kaikki nämä ovat asioita, joille voidaan tehdä jotain, ja se jokin ei ole toistuva haastattelu.

Näille käytännön ongelmille on löydyttävä ratkaisut, ei sanktioita. Deadlinet on myös oltava. Esimerkiksi työtakuun on tultava viimeistään vuoden kuluttua työttömyyden alkamisesta: oman osaamisen työhön on päästävä, jos sitä hakee. On aika astua todellisen työvoimapalvelujen asiakaspalvelun aikaan. Siihen meillä on olemassa kaikki tarvittavat välineet. Yksikään työllistämiseen laitettu euro ei mene ulkomaille veroparasiitteihin, vaan jää pyörittämään kansantalouden rattaita.

Irma Hirsjärvi

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu, kuntavaaliehdokas ja Vasemmistonaisten hallituksen jäsen Jyväskylästä.