Mai Kivelä

”Mikä sinulla on tuossa kasvoissasi?” kysyy lapsen päiväkotikaveri ja osoittaa kasvoilleni ilmestynyttä arpea. Kaaduin, vastaan. Oikeasti en kaatunut, vaan minut ryöstettiin ja sen yhteydessä kaadettiin kasvot edellä maahan. Poliisipartion hälyttämä ambulanssi kuljetti minut sairaalaan. Sain pahoinpitelyn seurauksena aivotärähdyksen ja ruhjeita, joista osa jätti arvet.

Naisiin kohdistuva väkivalta on massiivinen globaali ihmisoikeusongelma. Naisena on lähes yhtä yleistä, ellei yleisempää, olla kokenut väkivaltaa, kuin olla säästynyt siltä. Suomessa on turha tuudittautua ajatukseen, että naisten kohtaama väkivalta olisi ongelma vain jossain muualla. Vuonna 2014 julkaistun EU-tutkimuksen mukaan 47 prosenttia suomalaisista naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen (1). Tutkituista 28 EU-maasta vain Tanskassa tuli esille enemmän väkivaltaa. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa pidetään yhtenä vakavimmista ihmisoikeusongelmista Suomessa.

Väkivaltaa kokeneiden naisten tukemisen luulisi siis olevan yhteiskunnan tärkeä prioriteetti. Näin ei kuitenkaan ole. A-studio käsitteli aihetta tällä viikolla (2). Turvakotipaikkoja on hävettävän vähän, alle kolmasosa vaaditusta. Turvakotipaikkojen lisäksi tarvitaan laadukkaita matalan kynnyksen palveluja. Näihin velvoittaa naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseen ja torjumiseen keskittyvä Istanbulin sopimus, johon Suomi on sitoutunut. Hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa (3) naisiin kohdistuva väkivalta nimetään ongelmana, mutta ratkaisupuoli jää laihaksi. Jos asia otetaan tosissaan, on sen ratkaisuun ohjattava myös riittävästi resursseja.

Viimeisin väkivaltakokemukseni ei vastaa tyypillistä naisen kokemaa väkivaltaa. Naiselle vaarallisin paikka on koti. Naisiin kohdistuva väkivalta on kuitenkin moninainen ilmiö, jota ei pidä typistää pelkästään lähisuhde- tai perheväkivallaksi. Amnesty julkaisi alkuvuodesta kuntaselvityksen (4) naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Eräs selvityksen mielenkiintoisista huomioista on, että yksi syy päättäjien keskimäärin heikkoon aihealueen tuntemukseen on lähisuhde- ja perheväkivaltakäsitteiden hallitsevuus. Tämä voi estää meitä tunnistamasta naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteitä ja eri naisryhmien, kuten sukupuolivähemmistöjen, turvapaikanhakijoiden tai vammaisten erityistarpeita. Amnestyn mukaan (5) näitä erilaisia väkivallan muotoja yhdistää ”naisten ja tyttöjen seksuaalisen ja sosiaalisen itsemääräämisoikeuden kaventaminen väkivallan keinoin – niin läheisissä ihmissuhteissa kuin julkisessa tilassakin.”

Naisiin kohdistuva väkivalta on moninaista, mutta sen tekijät ovat lähes yksinomaan miehiä. Rikosdraamasarjassa The Fall rikosylikomisario Stella Gibson kertoo mieskollegalleen, kuinka miesten pahin naisiin liittyvä pelko on se, että naiset saattavat nauraa heille. Kun taas ryhmältä naisia kysyttiin, miksi he pitävät miehiä uhkaavina, naiset vastasivat, että ”pelkäämme, että he saattavat tappaa meidät”.

Ryöstön jälkeen ulkona liikkuessa tuntemattomat miespuoliset ihmiset ahdistivat. Päällimmäisin tunne oli kuitenkin helpotus siitä, ettei käynyt pahemmin.

 

Mai Kivelä

Kirjoittaja on helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja Vasemmistoliiton puoluevaltuuston jäsen.

> Mai Kivelä Facebookissa
> Mai Kivelä Twitterissä