Helvi Kolehmainen
Minun piti oikeastaan kirjoittaa palkkatasa-arvosta ja yrityksestä päästä sitä kohti, mutta toinen asia alkoi pänniä enemmän.
Kun aloin palailla lopullisesti Suomeen neljä vuotta sitten kymmenen osittaisen Etelä-Afrikka-vuoden jälkeen, oli vastassa ankea Suomi. Vanhukset, ikäihmiset, millä nimellä heitä kutsuttaneenkin, olivat silloin suurin uhka suomalaiselle tulevaisuudelle.
Olipa kyse kotihoidosta, palveluasumisesta, pitkäaikaissairaaloista tai mistä hyvänsä, heitä oli aivan liikaa. Kaikki hoitomuodot olivat liian kalliita. Olin vähällä palata Etelä-Afrikkaan.
Nykyinen, hatarasti istuva hallitus on määritellyt ikäihmisten kotihoidon ja omaishoidon kehittämisen yhdeksi hallituksen kärkihankkeista. Tavoitteina ovat hyvä vanhuus ja laadukas omaishoito. Laitospaikat on jo aikaa sitten lähes lopetettu, koska vanhukset pitäisi hoitaa kotona.
Olen miettinyt viime aikoina kahta asiaa: Onko lakeja säätävillä hallituspuolueiden kansanedustajilla ikääntyviä omaisia? Miten metallimiehet mahtaisivat sopeutua kotiavustajien ja lähihoitajien työolosuhteisiin ja työmäärään ilman erityiskorvauksia tai korjauksia työolosuhteisiin?
Kuinka monen metallimiehen arvelisitte suostuvan tekemään työtä suuriman osan päivästä pääsemättä oikeasti tauolle tai henkilökunnan vessaan? Hoitajat joutuvat käyttämään työpäivänsä aikana yleisiä vessoja. Hoitaja nauttii eväänsä rappukäytävissä tai parhaassa tapauksessa puiston penkillä. Puistoissa eväitään syövät hipsterit eivät ehkä ole oikea vertailukohta.
Asiakkaalle ei saa näyttää kiirettä, vaikka kierroksella saattaa olla 13 – 15 asiakasta. Kierroksen jälkeen kotiavustaja hoitaa yhteydet omaisiin, kaupungin muihin yksiköihin, apteekkeihin, konsultoi lääkäreitä, korjaa kokemattomien sijaisten tekemät väärät arviot ja tekee vaippatilaukset. Ja niin edelleen. Ei ihme, että hoitajien sairaustilastot ovat korkeat.
Nämä tiedot on poimittu kotihoitajien näkökulmasta, josta hallitus ei näytä piittaavan.
Se, että kysäisin metallimiesten halukkuutta tällaisiin työolosuhteisiin ja sen lisäksi vielä mataliin palkkoihin johtuu sitä, että kotiavustajat ja lähihoitajat ovat suurelta osin naisia. Maahanmuuttajille sukupuoleen katsomatta näytään tarjottavan lähihoitajan koulutusta ja monet tähän koulutukseen ovat halukkaitakin. He myös tähän työhön kulttuurisen taustansa ja vanhuksia kunnioittavan asenteensa vuoksi hyvin sopivatkin. Heille vain ei ole työpaikkoja, kun paikkoja koko ajan vähennetään.
Myös omaishoitajista ylivoimainen osa on naisia ja heidän työtaakkansa on kohtuuton. Tunnen omaishoitajan, joka ei halunnut viedä alzheimeria sairastavaa miestään lyhyellekään katkolle palvelutaloon, koska tämä tuli sieltä joka kerran huonokuntoisempana takaisin. Viimeiseltä katkolta potilas oli vietävä suoraan sairaalaan, jossa hänen todettiin kärsivän pahasta nestevajauksesta ja sen vuoksi tulleen liikuntakyvyttömäksi.
Vuosi sen jälkeen, kun aviomies oli saatu pysyvästi toiseen palvelutaloon asumaan, vaimon todettiin myös sairastavan alzheimerin tautia. Taakka oli ollut liian raskas.
Jottei mitään väärinkäsityksiä syntyisi, korostan, että arvostan suuresti metallimiehiä, jotka ovat onnistuneet palkkansa ja työetunsa saamaan matalapalkkalojen naisia paremmalle tasolle. Miesten paremmat palkat eivät kuitenkaan ole valuneet kotihoitoammateissa oleville naisille. Jossain vaiheessa yleissopimuksien yhteydessä puhuttiin solidaarisuudesta eli matalapalkkaeristä, mutta mm. uuden kikyn ansiosta sellaista keskustelua ei enää pääse edes käymään.
Olen itse ollut ammoisina aikoina, eli 1970-luvun alussa, tekemässä työehtosopimusta, jossa käytiin työntekijöiden palkat läpi ja sen jälkeen järjestelyvarat suunnattiin pienipalkkaisille eli ennen kaikkea naisille. Kaksi vuotta solidaarisuutta kesti ja sen jälkeen parempipalkkaiset sanoivat, että nyt riittää pienipalkkaisten tukeminen. Eli se siitä solidaarisuudesta.
Helvi Kolehmainen
Kirjoittaja on eläköitynyt toimittaja ja Yleisradion aluepäällikkö sekä Vasemmistonaisten Valtikan jäsen Helsingistä.