Meri Valkama
Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on kuohunut Annika Saarikon keskustan kuntavaalistartissa pitämän tunteikkaan puheen ympärillä. Siinä Saarikko sanoi:
“Puheet siitä, että suomalaisen naisen pitäisi tehdä enemmän työtä – ne suututtavat minua. Se, että vanhempi jää toviksi kotiin lapsen ollessa pieni – ei se ole työllisyyden jarru. Tilastojen valossa suomalainen nainen tekee jo älyttömän paljon työtä elämänsä mitassa. Sanon sinulle suomalainen, ahkera nainen: kelpaat, riität, olet hyvä.”
Kiivaissa vastareaktioissa Saarikkoa soimattiin siitä, ettei hän maininnut sanallakaan hoivavastuun epätasaista jakautumista tai sitä, kuinka suuresta yhteiskunnallisesta ongelmasta siinä on kyse. Sen sijaan hän sanoi: ”Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi; harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia – ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.”
Itse olisin muokannut puheen loppua hieman toisenlaiseksi: “Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi; kunnes huomaat, ettet mitään muuta ole ehtinyt tehdäkään, koko ikänäsi, ja sitten onkin jo aika kuolla.”
Kyllä, Saarikon puhe suututti minuakin, ja erityisesti siksi, että niin kauan kuin päättäjät välttelevät puhumasta hoivavastuun epätasaisen jakautumisen vaikutuksista sen sijaan että tarttuisivat ongelmaan, tilanne ei muutu koskaan. Turhautumista minussa aiheutti kuitenkin myös osa Saarikkoa soimaavista somekommenteista – niissä kun hoivasta puhuttiin lähinnä lasten kautta.
On totta, että lapsiin liittyvä hoivavastuu on edelleen liian vahvasti naisten harteilla, mutta kokonaisuutena hoivan ongelmat eivät liity vain pikkulapsiaikaan. Itse asiassa joka kerta kun hoivavastuusta puhutaan pelkästään lastenhoidon kontekstissa, hämärtyy se tosiasia, että ongelma liittyy naisten elämänkaareen huomattavan paljon laajemmin.
Sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet maailmalle, suuri osa naisista nimittäin käynnistää toisen kierroksen ja ryhtyy pitämään huolta joko omista tai puolisonsa vanhemmista, aivan kuten Saarikkokin lausui, monet tosin vastentahtoisesti. Se on ongelma, jonka taustalta löytyy väärästä paikasta säästämistä – ja asia, jonka vuoksi aivan jokaisen feministin pitäisi olla huolissaan suomalaisen vanhustenhoidon alibudjetoinnista.
Muutama fakta: Työssäkäyvistä suomalaisista läheishoivaajana toimii noin kolmannes, siis noin 700 000 ihmistä. Käytännössä läheishoivaaja tekee samaa kuin omaishoitaja, siis hoitaa apua tarvitsevaa läheistään, tosin sillä erotuksella, että läheishoivaajan toteuttama omaishoito tapahtuu vailla korvausta, hoivan määrästä riippumatta.
Työssäkäyvistä hoivaajista suurin osa on naisia, erityisesti keski-ikäisiä ja keski-iän ylittäneitä, ja heidän työelämäänsä hoiva monesti vaikeuttaa. Läheishoivan ja työn yhdistäminen on nimittäin usein mutkikasta, ja seuraukset ulottuvat laajalle. Ylitöitä, työmatkoja tai uusia työtehtäviä on vaikea ottaa vastaan. Työpäivät voivat lyhentyä, ja töitä voi olla keskeytysten vuoksi vaikea saada tehtyä. Usein myös työyhteisö kuormittuu.
Koetuksella on myös läheishoivaajan terveys. Työnsä ohessa hoivaavilla on tilastollisesti muita enemmän väsymystä, stressioireita, ajatuksia ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisestä ja tarvetta sairauslomille. Jos läheishoivasta selviytyminen vaatii lyhennettyä työaikaa tai työtehtävien vaihtamista, vaikutukset voivat ulottua myös eläkkeeseen. Myös miehet hoitavat läheisiään, mutta pääasiassa vasta työuransa päättymisen jälkeen eläkkeellä.
Haastattelin joitain vuosia sitten aihetta tutkinutta Helsingin yliopiston tutkimusjohtajaa, dosentti Kaisa Kauppista, joka sanoi näkevänsä sukupuolittuneessa hoivataakassa jatkumon:
”Läheishoivaroolit ovat perinteisten perheroolien jatke. Monille naisille tilanne on rankka. Ensin on hoidettu omat lapset. Kun he ovat muuttaneet pois kotoa, onkin taas palattava hoivaajan rooliin. Se herättää monissa ärsyyntymistä ja turhautumisen tunteita.”
Niin minussakin – jo nyt, vaikka omat lapseni eivät vielä kymmeneen vuoteen ole kotoamuuttoiässä.
Kun kaikkia eri hoivan osa-alueita tarkastelee kokonaisuutena, katselee monien raskaiden elementtien muodostamaa näkymää.
Pikkulasten hoitaminen, usein raskasta.
Sairaan läheisen hoitaminen, raskasta.
Ammattihoitajan työkin on raskasta: tutkimusten mukaan lähes puolet vanhustenhoidon ammattilaisista kokee joutuvansa tekemään työtään joka viikko arvojensa vastaisesti. Moni kokee niin sanottua eettistä stressiä ja on uupunut. Töitä on liikaa, hoivattavia on liikaa, aikaa kaikkeen ja kaikille liian vähän – ja tämä kaikki naurettavan pienellä korvauksella.
Mikään tästä ei sinänsä ole yllättävää, sillä meillä vanhustenhoidon resurssit ovat pienemmät kuin yhdessäkään toisessa Pohjoismaassa. Kun esimerkiksi Ruotsi ja Norja resursoivat vanhustenhoitoon 2,2 prosenttia bruttokansantuotteesta, on vastaava luku Suomessa 1,6. Konkreettisesti liian pieni budjetti näkyy uutisina heitteillejätetyistä ja laiminlyödyistä vanhuksista, mutta myös naisten jaksamisessa. Uuvumme läheis- ja omaishoitajina, ja uuvumme ammattihoitajina.
Ei ole liioittelua sanoa, että vanhustenhoidon noin miljardin euron budjettivajeen kantavat harteillaan pääasiassa naiset, jotka pitävät pystyssä hoivaa sekä ammattiroolissa että läheisinä ja omaisina. Tilanne ei ole myöskään muuttumassa parempaan päin; väestön ikääntyessä hoivattavia on koko ajan lisää, ja yhä useammilla meistä painetta omistaa elämänsä läheisestä huolehtimiselle, vaikka veri kuinka vetäisi toteuttamaan omia kunnianhimoja.
Naisten vastuulleen ottama hoiva ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys tai luonnonvalintaa, vaan yhteiskunnan ylläpitämä hyväksikäyttöjärjestelmä, jolle on mahdollista tehdä remontti. Siksi totean:
“Puheet siitä, että suomalaisen naisen pitäisi tehdä enemmän työtä, ilmaista, myös oman tahtonsa vastaisesti ja oman elämänsä kustannuksella – ne suututtavat minua. Se, että aikuinen nainen jää hoitamaan vanhempiaan kotiin paikatakseen päättäjien haluttomuutta budjetoida inhimillisesti – se jos jokin on työllisyyden jarru. Tilastojen valossa suomalainen nainen tekee älyttömän paljon työtä elämänsä mitassa. Sanon sinulle suomalainen, ahkera nainen: jossakin menee raja, vaaditaan yhdessä muutosta.”
Meri Valkama
Kirjoittaja on helsinkiläinen tutkiva journalisti ja kirjailija ja ehdolla valtuustoon.
facebook.com/ValkamaMeri