Kun sain pyynnön kirjoittaa tämän blogikirjoituksen, leijui sodan uhka vasta Euroopan yllä. Silloin ajattelin kirjoittaa vielä kevyistä aiheista, kuten vaatteista tai kulttuurista. Sodalla on kuitenkin aina vaikutuksensa myös sivullisiin. Myös meihin karjalaisiin. Kansamme on pakotettu taistelemaan toinen toistaan vastaan rintamalla, revitty irti toisistamme. Suru on suuri, se välittyy koko yhteisöstä.

Me karjalaiset asumme kummallakin puolella itäistä rajaamme. Uusi rautaesirippu ja valtaapitävät ovat jakaneet kansamme syvemmin kahtia muistuttaen historiastamme. Kehitysyhteistyö, opiskelut, vierailut kotiseudulla ovat kaikki katkenneet samaan aikaan kun olemme saaneet kielen ja kulttuurin elvytystyön käyntiin. Yhteydet tuttuihin ja ystäviin ovat heikentyneet ja osittain estyneet, kun Venäjä on sulkenut sosiaalisia medioita.

Pienen kieliyhteisömme tulevaisuus on taas vaakalaudalla, kun sodan myötä Itä-Suomen yliopisto keskeytti tutkimusyhteistyön ja vierailijaluennot Petroskoin yliopiston kanssa. Avoimen yliopiston kursseille puolestaan ei voi osallistua Venäjältä, sillä tietoliikennejärjestelmät yliopiston järjestelmiin on suljettu. Jo kerran sodat hajottivat kieliyhteisön, ja nyt se uhkaa tapahtua uudestaan.

Sota ei myöskään ole parantanut keskusteluilmapiiriä Suomen puolella. Vanhat sotatraumat nostavat päätään ja russofobia sen mukana. Russofobialla on pitkät perinteet karjalaisten suomalaistamisessa ja kulttuurin riistämisessä. Karjalaisten ’’siistiminen’’ alkukantaisista suomalaiseen ihannemuottiin sopiviksi on jättänyt syvät arvet, jotka eivät ole lähelläkään umpeutumista. Liika venäläisyys ja ortodoksisuus on pitänyt kitkeä pois, jotta sovimme silloiseen ja nykyiseenkin katukuvaan.

Kun näkee joka päivä sosiaalisen median kanavissa viliseviä r-slurreja, tuo se turvattomuuden tunteen mukanaan. Itselläni lisääntynyt russofobia on vaikuttanut siihen, etten uskalla kulkea kansanpuku päällä julkisilla paikoilla, sillä se tekee minusta näkyvän. Heti sen jälkeen, kun olen saanut rakennettua suhdetta ja parannettuani juurieni katkeamiseen liittyviä haavoja, on taas aika kätkeä osa minusta suojellakseni itseäni.

’’Karjala takaisin’’ -huudahdusta kuulee nyt myös enemmän kuin hetkeen. Siitä on tullut osa suomalaista isänmaallisuutta. Kuitenkin sen pohjalla on niin karelianismin kuin sodan jälkeisen rakentamiskertomuksen vahva omistajuuden tunne karjalaisuuteen. ”Karjala takaisin, vaikka väkisin” voi tuntua suomalaisesta hassun hauskalta (känni)huudahdukselta, mutta karjalaisena se toistaa vain samaa poliittista kaavaa, jossa meidän roolimme on ollut vain selviytyä. Sota ennen ja sota nyt toiseuttaa meidät toisten kansojen omaisuudeksi, ja yhteisömme revitään irti toisistaan ja piilotetaan.

Yle Uudizet karjalakse kirjoitti 4.4.2022 artikkelin karjalaisista lapsievakoista. Siinä Mervi Nieminen toteaa näin: ’’Olet eriluaduine, olet muugalaine da olet moine oman eloksen loppussah. Kerran evakko, ainos evakko – kogo pereh.’’

Edelleen olemme evakkoja, siirrymme valtionjohtajien päätösten myötä muualle heidän tuhotessaan kotimme, perheemme ja ympäristömme. Edelleen etsimme juuriamme ilman tukea, syrjäytettynä keskustelusta. Suomessa kielilakia ei edelleenkään saada säädettyä, vaikka juuri nyt sen tuoma tuki kansallemme olisi elintärkeä. Me jatkamme kiertelyä evakkoina, katkenneilla juurilla, surren koko kansamme kohtaloa.

Mari Ikonen
Kirjoittaja on karjalaisaktivisti ja toimii vasemmistoliiton Rovaniemen kunnallisjärjestön puheenjohtajana sekä Vasemmisto-opiskelijoiden hallituksessa.

Kuva: Henri Ramberg