Viime päivien uutiset ovat tuoneet meille kaikille esiin hoitajien hätähuudon. Yli puoluerajojen on nähty myötätuntoisia twiittejä ja korostettu hoitajien ja muun sosiaali- ja terveysalan henkilöstön merkitystä yhteiskunnallemme.
Nämä solidaarisuuden osoitukset eivät kuitenkaan tuo leipää pöytään tai maksa hoitajien vuokria. Monien naisvaltaisten, julkisen sektorin alojen arvostus jääkin vain juhlapuheisiin. Konkreettisesti alojen palkkauksessa tai poliittisissa leikkauspäätöksissä arvostus on kuitenkin hukassa. Heti sen jälkeen, kun on korostettu hoitajien tärkeyttä, ollaankin valmiita aina vain tehostamaan ja tehostamaan eli suomeksi sanottuna leikkaamaan tältä elintärkeältä alalta. Yksi surullinen esimerkki tästä oli esimerkiksi Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus.
Suuri osa perheenjäsenistäni työskentelee julkisella sektorilla, monet nimenomaan hoitoalalla. Olen saanut vierestä seurata, kuinka raskasta ja vaativaa työ on. Samalla tuska riittämättömistä työoloista ja matalasta palkasta on arkipäivää. Tämä ei yksinkertaisesti ole oikeudenmukaista.
Julkisen sektorin naisvaltaisten alojen toimivuuden turvaaminen on myös turvallisuustekijä. Kun maailma ympärillä elää kriisistä toiseen sodan, pandemian ja esimerkiksi ilmastokriisin keskellä, tuovat toimivat julkiset palvelut vakautta ja turvaa ihmisten arkiseen elämään. Me emme selviä ilman sosiaali- ja terveyspalvelujen työntekijöitä, jotka hoivaavat ja huolehtivat meistä. Heidän työnsä on kirjaimellisesti pitää meidät hengissä, toimintakykyisinä ja terveinä.
On totta, että Suomessa palkkauskysymyksistä neuvotellaan työnantajien ja työntekijöiden edustajien kesken. Silti hoitoalan palkkakuoppaa ei voi sivuuttaa vain näiden pöytien ongelmaksi. Valtion on varmistettava, että resurssit palkankorotuksiin on saatavilla. Me vasemmistossa vaadimmekin laajaa ja monivuotista palkkaohjelmaa julkisen sektorin palkkakuopassa oleville aloille. Tarvitsemme konkreettisia toimia, sillä ongelmat eivät korjaannu itsestään. Jos emme tee mitään, yhä useampi väsynyt ammattilainen vaihtaa pian alaa. Kuka voi tuntea olonsa turvalliseksi, jos yhteiskuntamme tukiranka, toimivat sosiaali- ja terveyspalvelut, murenevat osaavien työntekijöiden lähdettyä?
Oikeudenmukainen palkkaus ei ole mielipidekysymys, se on ihmisoikeuskysymys. Hoiva-alan naisvaltaisuuden vuoksi se on myös sukupuolten tasa-arvokysymys. Muutaman vuoden takaisessa selvityksessä Suomessa sosiaali- ja terveyspalveluiden parissa työskentelevistä jopa lähes yhdeksän kymmenestä oli naisia. Naisen euron yhä laahatessa miehen euron perässä on toimia tehtävä. Edistääksemme Suomessa palkkatasa-arvoa on täysin keskeistä puuttua naisvaltaisten alojen palkkakuoppiin.
On helppo sanoa, että kyseessä on kutsumusammatti. On helppo sanoa, että aina voi vaihtaa alaa, jos palkka ei miellytä. On helppo sanoa, että ei meillä ole varaa siihen ja meillä ei ole varaa tähän. Tosiasiassa se, mihin meillä ei ole varaa, on hoitajiemme ja muiden sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten menettäminen. Varsinkaan aikana, jolloin väestömme ikääntyy ja tarve alan henkilöstölle siis kasvaa. Jos emme voi tarjota parempia työoloja ja palkkausta, on tällä jo valmiiksi työvoimapulasta kärsivällä alalla tiedossa työntekijöiden joukkopako. Ainoa vaihtoehtomme on vihdoin alkaa arvostaa hoitajiamme – myös konkreettisesti.
Suldaan Said Ahmed
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu.