2010-luvun feminismissä hallitsevana piirteenä on intersektionaalisuus. Tämä tarkoittaa sen huomioimista että syntymässä määritellyn sukupuolen lisäksi ihmisen elämään vaikuttavat yhdessä ja erikseen monet muut tekijät: esimerkiksi etninen tausta, sukupuolen moninaisuus, seksuaalinen suuntautuminen, toimintakyky ja yhteiskuntaluokka. On kuitenkin myös sellaisia feministejä, jotka eivät tätä halua tunnustaa, syystä tai toisesta. Useimmiten heitä kiusaa eniten sukupuolen moninaisuuden huomioiminen. Miksi? En tiedä, mutta aion arvata.
Imagessa 2/2018 suomalaistunut ruotsalainen ”veteraanifeministi” Ebba Witt-Brattström sanoo pettyneensä 2010-luvun feminismiin. Hän kertoo syystä, jonka takia erosi Ruotsin feministisestä puolueesta: ”Minusta tuntui käänteiseltä naisvihalta, kun yhtäkkiä ei haluta puhua naisten kokemuksista vaan sanotaan, että on kuusitoista erilaista sukupuolta”.
Samanlaista ajattelumallia on ollut liikenteessä mm. Naisasialiitto Unionissa, jossa ”vanhan koulukunnan feministit”, Päivi Istala kärkenään, ovat mm. järjestön hallituksen tahdon vastaisesti juntanneet Unionin jatkamaan naiserityisenä järjestönä. Jäseniksi ei siis hyväksytä muita kuin naisia. Istala on perustellut syyksi yleisen miesten ulkopuolella pitämisen halun lisäksi sen, ettei Unionista tulisi transihmisten oikeuksien ”yhden asian liikettä”.
Witt-Brattströmin ja Istalan mielipiteiden mukaista aatetta kutsutaan valtamediassa usein esimerkiksi ”klassiseksi feminismiksi” tai ”perinteiseksi tasa-arvofeminismiksi”. Sitä voisi kutsua myös mm. TERF-feminismiksi (Trans Exclusionary Radical Feminism, transihmiset ulossulkeva radikaalifeminismi). Minä aion nyt kutsua sitä pillufeminismiksi, sillä siinä yhdistetään feminismi pelkkään naiseuteen ja naiseus lähinnä genitaaleihin.
Witt-Brattströmin ja Istalan sukupuolivähemmistöjen pelko hämmentää; kyse on ihmisryhmistä, joiden yhteiskunnalliset olosuhteet ovat hyvin paljon keskimääräistä, valkoihoista cisheteronaista huonommat.
Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat kärsimään poikkeuksellisen räikeistä ihmisoikeusloukkauksista. Väärin nimeäminen, utelu genitaaleista ja seksielämästä sekä loukkausten kuunteleminen on arkipäivää. Itsemurhan tai väkivaltarikoksen riski on kohonnut.
Valtio pakottaa transihmiset sterilisaatioon, sukupuolen itsemäärittely on vielä kaukainen haave ja alaikäiset transihmiset eivät pääse lainkaan korjausprosessiin. Transsukupuolisuus on edelleen WHO:n terveysluokituksessa mielen sairaus, vaikka asiantuntijat ovat maailmanlaajuisesti suositelleet sen poistamista koko luokituksesta.
Näiden kaikkien marginalisoivien ja ihmisoikeuksia rikkovien tekijöiden vallitessakin, pillufeministit näkevät nimenomaan nämä ihmiset feminismin uhkana. Vaikka Ebba Witt-Brattström kritisoi koko intersektionaalista feminismiä, nostaa hän ainoastaan sukupuolen moninaisuuden tikun nokkaan.
Sukupuolivähemmistöjen asia korostuu ajoittain feminismin neljännessä aallossa, tämä on myönnettävä. Hyvin monet keskustelunavaukset Facebookin kuuluisassa Feministiryhmässä ja sen vertaisissa koskevat sukupuolivähemmistöjä, Sukupuolentutkimuksen päivillä queer-aiheita on paljon. Mutta ketä se oikeastaan haittaa, keneltä se on pois? Ilmeisesti ainakin Ebbalta ja Päiviltä, heidän omasta mielestään.
Sukupuolivähemmistöjen oikeuksia puolustava liike on suhteellisen nuori laajassa muodossaan; esimerkiksi Suomen sukupuolivähemmistöjen etua valvova järjestö Trasek ry. on perustettu vuonna 1984. Koska transsukupuolisuutta ollaan käsitelty mielen sairautena, on se ollut pitkään tabu. Sukupuolivähemmistöt ovat pysyneet kaapissa, nyt heidän ei enää niin laajasti tarvitse olla siellä ja sanottavaa on paljon. Teen kuitenkin rohkean väitteen: 2010-luvun feminismi kestää myös sen, ettei narratiivisessa keskipisteessä ole jatkuvasti valkoinen cisheteronainen.
Voi myös olla, että sukupuolen moninaisuus on ainoa asia, jota pillufeministi voi intersektionaalisuudessa mitenkään vastustaa menettämättä täydellisesti kasvojaan. Intersektionaalisen feminismin muut liitännäiset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeudet, vammaisten asema, rasismin vastustaminen sekä köyhien puolustaminen ovat kaikki jo laajemmin hyväksyttyjä yhteiskunnallisia ajatussuuntia, eikä niiden suoraviivainen julkinen vastustaminen juuri ole korrektia muille kuin sakeimmalle Hommaforum-väelle.
Pillufeministin on valittava kohteekseen viimeinen ”luvallinen” kritiikin kohde, ihmisryhmä joiden olemassaolon Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit haluavat kieltää, ja joihin vielä Kansan Syvissä Riveissä suhtaudutaan vähintään kriittisesti, tämän todistavat internetin mutaisimpien syövereiden myötähäpeää aiheuttavat purkaukset. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat länsimaisen sivistysvaltion viimeinen legitimisoidun eriarvoisuuden linnake, joiden niskaan on pillufeministien vielä suhteellisen turvallista kaataa epäjohdonmukaiset ja turhat pelkonsa.
Mikä sitten tekee pillufeministien pelosta turhaa? Tähän ei tarvita edes kymmentä riviä lähdeviitteitä vaan puhdasta maalaisjärkeä ja ripaus matematiikkaa; yhteiskunnallinen elämä ei ole nollasummapeliä.
Netti on pullollaan intersektionaalisten feministien blogeja, podcasteja ja muuta viestintää, joissa puhutaan lasikatoista, fatfobiasta, ableismista, rodullistamisesta, #metoosta ja translaista rinta rinnan, menestyksekkäästi saman liikkeen osana. Sama ihminen voi kohdistaa ja usein kohdistaakin vaatimuksia näihin kaikkiin. Ne eivät ole myöskään erillisiä asioita; rodullistettu nainen saa vielä huonommin johtopaikkoja yritysmaailmassa kuin valkoihonen nainen, pyörätuolissa istuva nainen on alttiimpi ja transnainen todennäköisempi kohde vihasta kumpuavalle väkivallalle kuin toimintakyvyltään normaali cisnainen.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät valkoiselle naiselle muodostuvat lasikatot olisi väärin tai että toimintakykyisen cisnaisen saisi raiskata. On myös tasa-arvo-ongelmia, joiden merkitys jossain määrin painottuu nimenomaan cisheteronaisten kohdalla, esimerkiksi lähisuhdeväkivalta. Tämä on huomioitava jatkossakin. Se, että myös marginaalisemmat ihmiset huomioidaan, ei tarkoita, että cisheteronainen ollaan heittämässä tasa-arvoasioissa bussin alle, kuten Witt-Brattström ja Istala ovat valmiita tekemään transihmisille.
Intersektionaalista feminismiä on syytetty myös feminismin perinteiden hylkäämisestä. Witt-Brattström väittää Imagessa feminismin historian olevan ”Uusille feministeille täysin yhdentekevää”. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Muun muassa Oulun yliopiston naistutkimuksen professorina ja Kanadan Simone de Beauvoir -naistutkimusinstituutin johtajana toiminut Kaarina Kailo on kertonut, että intersektionaalisuuden edeltäjästä, ’integraatio-feminismistä’ on alettu pikku hiljaa puhua naistutkimuksessa jo 1960-70-luvulla.
Kailo kertoi vuonna 1994 Naistutkimus-lehdessä: ”Integraatiofeminismi on uusi laaja-alainen käsite, jota tapaa lisääntyvästi varsinkin Kanadan naistutkimuspiireissä ja joka heijastaa naisliikkeen uutta kollektiivista tietoisuutta feminismin sisäisistä valta-ongelmista.”. Kailo luettelee näiksi ongelmiksi melko lailla samat asiat, jotka nykymuotoinen intersektionaalinen feminismi tunnistaa. 80-luvun lopulla samoista asioista on kirjoittaneet myös maailmanlaajuisesti tunnetut feministit kuten Audre Lorde, Bell Hooks, Luce Irigaray ja Kimberle Crenshaw.
On myös niitä, joille koko neljännen aallon feminismi itsessään on liikaa. Kirjailija Laura Honkasalo tuskaili blogitekstissään reilu vuosi sitten sitä, kuinka intersektionaalinen feminismi on vaikeaa ymmärtää monine termeineen, eivätkä vähemmistöt vaivaudu selittämään sitä auki. Etuoikeutetun enemmistön edustajan täytyy ihan itse käyttää Googlea. Ja sitten, kun luulee jotain oppineensa ja avaa suunsa, heti tulee turpiin; vähemmistöjen asiasta eivät saakaan ensimmäistä todistusasemaa enemmistön edustajat vaan vähemmistöt itse. Joissain tilanteissa etuoikeutettua enemmistöä jopa kehoitetaan olemaan hiljaa asioista, jotka eivät heitä koske. Rankkaa, täytyy kuunnella ja oppia, jaksaa etsiä tietoa ja ymmärtää, ainoana palkkiona parempi maailma. I feel you Laura, onhan tämä raskasta. Olen itse valkoisena cisheteronaisena kävellyt saman tien, ja palaan sille usein edelleen.
On kuitenkin yksi asia, joka on vielä rankempaa kuin joutua kohtaamaan omat etuoikeutensa: olla vailla niitä ja joutua kestämään erilaisia itseen kohdistuvia ihmisoikeusrikkomuksia päivittäin. Tämän verran uskon voivani sanoa niiden vähemmistöjen puolesta, joihin en itse kuuluu.
Intersektionaalisuus on valtavirtaistunut siinä vaiheessa, kun feminismi on ollut riittävän kypsää vastaamaan aitoihin tarpeisiin, jotka ovat aina olleet olemassa; feministien huomattua, että syntymässä määrätty sukupuoli ei ole riittävä määre kuvaamaan ihmisen kohtaamia tasa-arvo-ongelmia. Siksi 2010-luvun feminismin ei ole enää mahdollista peruuttaa taaksepäin; kun joku epäkohta huomataan, se korjataan. Intersektionaalinen feminismi on aatteen korjattu, päivitetty versio ja siksi feminismin ei ole mahdollista selviytyä enää ilman intersektionaalisuutta.
Ebba Witt-Brattström, Päivi Istala, Laura Honkasalo ja hengenheimolaiset, haluan sanoa teille tämän: Älkää pelätkö, feminismi ei ole unohtamassa naista. Feminismi ei mene pilalle siitä, että me valkoihoiset, keskiluokkaiset, toimintakykyiset cisheteronaiset huomioimme myös ne, jotka ovat itseämme huonommassa asemassa. Sen sijaan se menee pilalle, jos haluamme heittää heidät bussin alle.
Pillufeminismi-termi joutuu puolestani kuolemaan heti synnyttyään.
Kaikki aatteet muuttuvat ja kehittyvät. Se, että tämä kielletään ei ole ”klassista feminismiä”, TERF-feminismiä eikä pillufeminismiäkään. Se ei nimittäin ole feminismiä lainkaan, ainoastaan elämistä menneisyydessä tai oikeastaan kuvitelmassa siitä.
Minna Sumelius
Kirjoittaja on Vasemmistonaisten Valtikan jäsen, turkulainen varavaltuutettu, punavihreä aktivisti ja ränttäävä intersektionaalinen feministi.