SV: seksuaalinen häirintä, tapaus Juho Pylvänäinen, r*iskaus (maininta).

Juhannusviikon maanantaina maamme feministi- ja vasemmistoskene sai iskun palleaan: feministivaikuttaja ja Vasemmiston kuntavaaliehdokas Juho Pylvänäinen teki julkisen ulostulon: hän myönsi syyllistyneensä vuosien ajan seksuaaliseen häirintään. Esimerkiksi feministisessä miestenjärjestö Miehet ry:ssä vaikuttanut ja paljon itse häirintää vastaan julkisesti puhunut Pylvänäinen käytti mielikuvaa turvallisemmasta tilasta hyväkseen toimien siinä itse hyvin epäturvallisesti ja toksisesti.

Feministiyhteisö ei tiennyt mitä tehdä, eikä moni tiedä vieläkään. Antaako tunnustuksesta kiitosta? Auttaako ahdistelijaa hänen ponnisteluissaan paremmaksi liittolaiseksi ei-miehille? Vai valitako ykskantaan uhrien puolen, kieltäytyen jakamatta häiritsijälle minkäänlaisia palkintoja?

Hämmentävän moni on valinnut ensin mainitun reaktion. Pylvänäisen julkinen Facebook -postaus on kerännyt alleen 626 tykkäystä, joista 95 on sydän- ja 77 läheisyysemojia. Näistä moni on tunnetuilta feministivaikuttajilta. Kommenttikenttä on täynnä lisää sydämiä sekä Pylvänäisen rohkeutta ja vahvuutta ylistäviä kommentteja kuten: ”Oot kultaa ja rautaa <3”, ”Oot kovis <3” ja ”Respect <3”.

Itse mietin, miltä nämä reaktiot uhreista tuntuvat. Uhreista, joilla ei välttämättä ole Pylvänäisen tapaan 9131 seuraajaa Twitterissä ja 2663 Instagramissa. Uhreista, joiden on ja on ollut todella paljon vaikeampi saada tilaa tai huomiota kertomalleen tai saada ihmisiä edes uskomaan sitä. Ja joiden äänen heidän häiritsijänsä omassa hyvin näkyvässä sometilassaan on tavallaan juuri vienyt: Uhrit saavat suunvuoron vain todistamalla julkisesti uhristatuksensa, ja siinäkin tilanteessa Pylvänäinen on jo ehtinyt valita sanat, joilla tapahtuneesta puhutaan.

Pylvänäisen ulostulo ei nimittäin ole puhdas tunnustus: Omaa toimintaansa enemmän hän käsittelee siinä järjestelmän ongelmallisuutta, uhrien asemaa ja jakaa ohjeita muille häirintään syyllistyneille.

Missä tahansa muussa tilanteessa tämä kaikki olisi tarpeellista rakenneanalyysia  ja esimerkillistä rekflektointia. On syytä kuitenkin muistaa mistä tässä tapauksessa on kyse: vuosikausia kestäneestä, erittäin vakavasta oman aseman hyväksikäyttämiseen perustuvasta häirinnästä. Tässä yhteydessä mikä tahansa muu kuin puhdas, pelkistetty tunnustus on harhauttamista ja piiloutumista järjestelmäkritiikin alle. On melko turha puhua uhrien puolesta, kun itse on tehnyt heistä sellaisia. Tämä on ahdistelun jatkumoa, jolle sydänemojit luovat tilaa.

Tiedossa myös on, ettei Pylvänäinen ole tehnyt tunnustustaan puhtaasti omantunnon kolkuttelun ja ”feminisminsä” (kyllä, tästä lähtien sen voi mainita hänen kohdallaan ainoastaan lainausmerkkien  kanssa). Jo useampi ihminen on julkisesti kertonut ilmoittaneensa Pylvänäiselle, ettei suojelua hänen toiminnalleen enää ole.

Suojelun on kuitenkin valinnut todella moni, muuten toiminta ei millään olisi voinut jatkua. Nyt tullaan asiaan, joka tekee tästä tekstistä hyvin vaikean kirjoittaa: olen itsekin todistanut ja kyllä, myös kokenut,  suostumuksetonta lähentelyä Pylvänäisen taholta. Edes kokeneena feministiskenen toimijana ja turvallisemman tilan osaajana en kuitenkaan osannut nimetä sitä häirinnäksi nimenomaan kyseisen henkilön tekemänä, enkä siksi toiminut. Tämä teksti on minun valittu korteni kekoon tämän yhteisön suojelemiseksi jatkossa.

Uskon myös, että ymmärrykseeni on voinut alitajuisesti vaikuttaa kaksi asiaa: Olen valitettavasti kokenut, että  1. paljastaessaan feministimiehen toksisen toiminnan uhria tai viestinviejää ei uskota ja 2. viestinviejä/uhri on se joka ”cancellataan” tai laitetaan huonoon valoon. Tämä paljastaa, että feministiyhteisökin on, surullista mutta totta, osaltaan rikki. Kaikissa yhteisöissä tapahtuu valitettavasti syrjintää, ja kuten Antti Rautiainen viimeviikkoisessa blogauksessaan toteaa: ”Seksuaalinen ahdistelu ei ole liikkeen epäonnistuminen tai kriisi. Mutta se on molempia silloin jos seksuaalinen ahdistelu tulee tietoon ja siihen ei puututa.”

Uskon etten ole ainoa, joka on omalta lamaannukseltaan jättänyt toimimatta. Uskon kuitenkin myös monen tienneen täsmälleen mistä on kyse, olleen itse asemassa josta käsin olisi ollut suhteellisen turvallista toimia (esimerkiksi miehet) ja silti jättäneen toimimatta. Tekijän vahva sosiaalinen status on suojellut häntä ja ympärillä pörräävät ihmiset ovat halunneet osalliseksi tästä statuksesta ja todennäköisesti muun muassa siksi olleet hiljaa. Ja ovat yhä, sydänemojeilla ryyditettynä.

Tästä samasta ilmiössä olen itse kirjoittanut vuonna 2018 Ari Lahdenmäki -tapauksen paljastuttua ja itse todistaessani jopa raiskauksiin syyllistyneen ”skenejäbän” toimintaa ja hiljaisuutta sen ympärillä. Suojelu ja hiljaisuus mahdollistavat toiminnan jatkumisen. Sydänemojit ja hehkutuskommentit tekevät niin myös, ja lisäksi tekevät taas kerran sen, että kyse onkin häiritsijästä, miehestä, ja hänen toipumisestaan eikä uhreista, ei-miehistä.

Pylvänäisen postaus on kirvoittanut myös kriittisiä reaktioita, onneksi. Monissa niissä on peräänkuulutettu yhteisön vastuuta. Mutta onko yhteisön vastuu jotain muutakin kuin kieltäytymistä ahdistelijan suojelemisesta? Joidenkin mielipiteiden mukaan on: esimerkiksi ahdistelijan tukemista ahdistelemattomalla tiellä, käyden hänen kanssaan keskusteluja niistä impulsseista, jotka ahdisteluun ovat johtaneet.

Rohkenen olla tästäkin eri mieltä. Ei ole feministisen yhteisön, varsinkaan ei-miesten, tehtävä kannatella ahdistelijan mielenterveyttä. Jos hänellä on aito halu olla ahdistelematta, hänellä on myös kaikki mahdollisuudet saada apua siihen, esimerkiksi terapiassa. Tämän halun on kestettävä myös se, että sosiaalinen status influensserina/seurapiirihenkilönä menee. On eri asia, jos joku esimerkiksi ahdistelijan lähipiirissä erityisesti tahtoo antaa hänelle tukea. Kenenkään velvollisuus se ei kuitenkaan ole.

Jossakin kommentissa mainittiin myös, että kukaan ei ole täydellinen ja ihmisyys nyt vain on sellaista, että samassa ihmisessä asuu sekä hyvä että paha. Tämä on totta, ja varmasti yksi jos toinenkin meistä on syyllistynyt joskus kännissä hölmöilyyn, itse ainakin olen. Yksittäisillä kännimokilla on kuitenkin äärimmäisen suuri ero siihen, että omaa, valheellisilla mielikuvilla saavutettua valta-asemaa käytetään järjestelmällisesti ja vuosikausia toisten ihmisten turvallisuuden väkivaltaiseen rikkomiseen.

Lopuksi palaan yhteisön vastuuseen. Siihen  ei kuulu ahdistelijan mielenterveydestä huolehtiminen mutta mikä sitten kuuluu? Jos seksuaalinen ahdistelija on saavuttanut sosiaalisen statuksensa ja tämän kautta yhteisön suojelun somehuomiolla, on yksinkertaisin teko sekä uhrien että tekijän omien aitojen kehityspyrkimysten (joiden tukemiseen ei tosin edelleenkään ole kenelläkään velvoitetta) tukemiseen olla antamatta sitä lisää: lopettaa hänen seuraamisensa, kommentointinsa ja reaktiot hänen somepostauksiinsa. Ja varsinkaan olla reagoimatta sydämillä, kun hän kertoo ahdistelleensa.

 

Minna Sumelius

Kirjoittaja on vasemmistonaisten varapuhenainen ja feministiaktivisti.