Aluksi lienee hyvä valottaa, mistä tässä blogissa oikeastaan on kysymys.

Sattuipa kerran, että oli aivan kamalan tylsää. Piti neuloa hihoja paitaan ja tylsistyminen alkoi tuntua lähes menehdyttävältä. Itseäni ja mielenterveyttäni suojellakseni päätin etsiä jotain mukavaa katsottavaa. Tilanne vaan oli sen kaltainen, että mikään ei oikein innostanut. Toiminta on kivaa, mutta kaikki katsomisen arvoinen tuntui olevan nähtynä. Komedioita ei millään jaksa, kun niissä vain pääsääntöisesti aliarvioidaan katsojan älyllisiä kykyjä, romanttiset elokuvat kulkevat aina samaa rataa ja uutta mielenkiintoista fantasiaa ei vain ollut tarjolla.

Kun vastaan tuli intialainen supersankari, niin tuntui ihan järkevältä antaa sille mahdollisuus. Ainakin ennalta-arvattavuus katosi jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Häkellys kaikkien laulu- ja tanssikohtausten äärellä oli melkoinen. Taustalla kulkeva tarina kuitenkin viehätti sen verran, ettei keskenkään voinut lopettaa. Koin tulleeni viihdytetyksi.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kosketukseni intialaisen elokuvan kanssa, mutta ensimmäistä kertaa löysin tyylilajin, jonka matkaan hyppääminen tuntui hauskalta.

Aluksi elokuvat tansseineen ja lauluineen olivat huvittavaa ja hieman käsittämätöntä viihdettä. Sellaista vähän puolipäistä pöhellystä. Onneksi jokin osa aivoistani napsahti viimein oikeaan asentoon ja sain virkistävän kylvyn itsehäpeän altaassa.

Kulttuuri on ollut osa työtäni yli kymmenen vuoden ajan, jaksan jatkuvasti muistuttaa ihmisiä kulttuurin merkityksestä. Siitä kuinka sen tehtävänä on kommentoida yhteiskuntaa ja pyrkiä muuttamaan ympäröivää maailmaa. Ei toki aina, mutta usein on kyse tästä.  En ollut kuitenkaan musiikin, vaihtuvien vaatteiden, elastisten lantioiden ja notkeiden polvien lomassa huomannut ollenkaan, että ihan samasta asiasta on kyse myös intialaisissa elokuvissa. Etenkin uudemmissa elokuvissa teemoissa esille nousevat usein naisten oikeudet, korruptio, köyhyys ja kahden uskonnon rinnakkainen elo – siitä huolimatta, että välillä pyörähdellään sarit liehuen läpinäkyvät paidat musiikin tahtiin läpättäen.

Oivalluksen jälkeen jatkoin elokuvien katsomista toisin silmin. Olin kuvitellut tietäväni jotain Intian historiasta, mutta tietysti se oli lähinnä valloittajien historiaa ja kolonialismin ajan historiaa. Elokuvien avaaman maailman myötä olen käyttänyt aikaani oppiakseni sitä toista historiaa ja nykyisyyttä. Usein joudun katsomaan elokuvat moneen kertaa, jotta saan kerättyä niistä kaiken tarpeellisen sisällön. Ensimmäinen katselukerta harvoin avaa edes koko tarinaa, epäilin, että vika on päässäni, mutta sittemmin olen oppinut, että Bollywood elokuvan yksi menestyksen mittareista on se, miten monta vuotta se pyörii elokuvateattereissa ja miten hyvin yleisö osaa laulut ja tanssiaskeleet. Ja ne laulukohtaukset – en jättäisi enää mistään hinnasta väliin, parhaimmillaan ne kertovat tarinaa vielä syvemmin kuin dialogi.

Pyrin käsittelemään tässä blogissa mahdollisimman tasapuolisesti sekä helposti saatavilla olevia että ei niin helposti käden ulottuvilla olevia elokuvia.  Minulla toki on suosikkinäyttelijöitä, joka näkyy varmasti siinä, keiden elokuvia on eniten siellä ei niin helposti saatavien listalla.

Joten avoimin mielin kohti Bollywoodia!