Rupesin tuossa reilu viikko sitten tutkimaan, että löytyisikö jotain aivokuorta kurtistelevia zombeilla täytettyjä elokuvia Bollywood-kaavalla tuotettuna. Typerä kysymys, tietysti löytyy!
Nyt sitten taas odotellaan, että postimiehet halki idän kantavat niitä lähemmäs televisiotani, niin voin tähänkin asiaan paneutua sen vaatimalla pieteetillä. Samalla tilasin muutaman fantasiagenreen sijoitetun elokuvan. Niiden kohdalla ehkä vähän jännittää, että kuinka fantasiaa niiden täytyy olla, kun draamaelokuvatkin varsin usein omasta mielestäni ponkaisevat sinne fantasian puolella.
Tässä tietysti on ihan hyvä muistaa, että intialaisessa kulttuurissa todellisuuden ja mytologioiden raja on erittäin häilyvä. Jonka voi näppärästi todeta, vaikkapa pääministeri Narenda Modin puheita lukiessaan.
Mietiskelin tuossa edellisenä viikonloppuna, että mistäköhän elokuvasta tällä viikolla kirjottelisin. Ystäväni, joka on joutunut viime kuukaudet toimimaan elokuvatarkastajana sanoi, että olisi erittäin asiallista, jos kertoisin miksi hänen palveluksiaan tarvitaan. Maksan hänen palveluksistaan sitten nolaamalla itseni julkisesti, mutta siinä ei onneksi ole mitään uutta.
Varsin pitkään etsin ja valitsin ostamani elokuvat näkemieni musiikkivideoiden perusteella. Joskus tosin tarkkuutta lisäsi se, että etsin tiettyjen näyttelijöiden musiikkivideoita ja tein erittäin hienoja johtopäätöksiä elokuvien sisällöistä noiden videoiden perusteella ja sitten tilailin. Kyseiset videot siis ovat elokuvien laulu- ja tanssikohtauksista. (Lisäksi kielitaitoni oli myös huomattavasti nykyistä heikompi, joten elokuvien nimet eivät sanoneet juuri mitään.)
Toisinaan tekniikka oli erittäin toimiva ja toisinaan ei.
Minulla on tapana eläytyä tarinoihin erittäin vahvasti, olipa kyseessä sitten kirja, elokuva tai teatteriesitys. Luon hahmoihin henkilökohtaisia suhteita ja jos joku näyttelijä ottaa tavakseen tehdä hahmoja, joihin jollakin tasolla kiinnyn, niin suhde saattaa alkaa kattamaan myös kyseisen näyttelijän. Kun tällainen adaptoituminen on päässyt tapahtumaan, niin on aivan sama mitä näytellään. Sosiopaateistakin tulee Minun sosiopaattejani ja luonnollisesti lähes kansallisaarteita.
Kävipä sitten niin, että suosikkinäyttelijäni otti tavakseen kuolla katsomissani elokuvissa, olisin tämän vielä pahiksen rooleissa ehkä jotenkin kestänyt, mutta kun hän saattoi räjähtää estäen terroristi-iskun, saada aivosyövän tai sydänvian, tulla ammutuksi, hirtetyksi tai raudalla lävistetyksi, niin aloin oman mielialani tähden epäillä, että onko niitä elokuvia sittenkään niin turvallista katsoa. Yhdeksi lääkkeeksi keksin katsoa elokuvia, joissa hänellä on kaksoisrooli, koska on todennäköistä, että ainakin toinen hahmo jää henkiin. Lopulta päädyimme ystäväni kanssa sellaiseen ratkaisuun, että lähetän hänelle aina pöytäni kulmalla olevien elokuvien nimet ja hän sitten tarkistaa, että onko niiden katsominen turvallista vai onko siellä kuolema taas hiipimässä niskaan.
Tämä on toiminutkin varsin hyvin, kun tietää jo elokuvaa aloittaessaan, että täällä se vaara vaanii, niin järkytys ei ole aivan niin paha. Kerran tosin tarkastaja erehtyi ja hahmo jäikin henkiin, vaikkakin pahasti loukkaantuneena, se ei onneksi estänyt häntä pelastamasta muiden henkiä!
On mahdollista, että ystäväni epäilee mielenterveyttäni, sillä kyselin tuossa hetki sitten yhtä elokuvaa katsoessani, että onkohan tämä kauhua ja hän ilmoitti, että se on lasten suosikkielokuva. Mutta oli vähän jännä alku sillä!
Ja vielä toinenkin alustus tähän samaan syssyyn.
En ole elokuvissa itkeskelijä ja olen vuosia selvinnyt erittäin hyvin siinä tunneviidakossa, jota elokuvat pyrkivät luomaan. Koskettavimmiksi olen aina kokenut animaatiot – voi kyllä, pääni on omituinen.
Jos kysyttäisiin länsimaisten elokuvien suosikkilistaa, niin siellä kolmen kärjessä olisivat todennäköisesti Blues Brothers, Kaunotar ja Hirviö (se piirretty siis) ja Päiväni murmelina. Ja jos oikein kovasti tässä alkaisin nyt pohdiskelemaan, niin voisin todeta, että jos nuo kolme laittaisi tehosekottimeen, niin lopputulos olisi Bollywoodia. Mutta en toki ala niin kovasti miettimään, tulisi pian päähän reikä.
Vaan se itse asia oli tässä sellainen, että jo aiemmin mainitsemani masala mix tekee tästäkin hommasta vähän haastavampaa. Äkilliset tyylilajien ja tunnetilojen vaihtelut saavat tunnekeskuksen sekaisin. Kun kevyt komedia muuttuu räpäyksessä mitä syvimmäksi tragediaksi se yllättää niin totaalisesti, ettei ainakaan minun normaali tunteiden säätelyjärjestelmä pysy perässä. Ja ne tunteet ovat suuria. Suorastaan valtavia. En edelleenkään itkeskele elokuvia katsoessani, mutta jonain päivänä sekin vielä tapahtuu.
Ehkäpä tämän kirjoituksen varsinainen pointti on siinä, että Bollywood -elokuvien myötä en ole oppinut lisää ainoastaan Intiasta ja sen kulttuurista vaan myös itsestäni. Eikä se välttämättä väärin ole.
Enpä malta olla tähän vielä lisäämättä, että kun lapsena pidin Amrish Puria todella pelottavana Indiana Jones ja viimeinen ristiretki -elokuvassa (hän oli se kamala uhrauksia suorittava ylipappi), niin en olisi voinut edes kuvitella, että aikuisena pelkäisin häntä vähintään yhtä paljon, joskin eri elokuvissa.
Luulen, että Amrish ja hänen mulkaisunsa ansaitsevat ihan oman tekstinsä, joten jätän tämän tähän vain teaseriksi.
Tästä vielä musiikkivideo, joka ei voi viedä harhaan.
Kävin viime viikonloppuna katsomassa Race 3 -elokuvan, ja olin ajatellut siitä kirjoittaakin, mutta jätänpä väliin. Lähinnä siksi, että se oli huono. Ontuva käsikirjoitus, heikko ohjaus, puolittaisia roolisuorituksia ja musiikkikin vähän mitä sattuu. Oli siinä toki muutama ihan hauska kohtaus ja taistelukoreografioissa oli potkua ihan sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta en katsoisi uudelleen.