Minulla on erittäin miellyttävä tapa puhua Bollywoodista tai Intiasta suunnilleen jatkuvasti. Tai ainakin aina silloin, kun se mielestäni liittyy johonkin asiaan. Ja yllättävän usein kyllä liittyy.

Kun joku tulee luokseni kylään, on varsin todennäköistä, että taustalla pyörivät musiikkivideot suosikkielokuvistani.
Yökylään jääminen on vielä suurempi riski, sillä todennäköisesti aamu alkaa jollakin elokuvalla.
Eivätkä edes kirjekaverit ole turvassa aiheelta tai kenties juuri vähiten he.

Joskus alkukeväästä yksi kirjekavereistani alkoi selvästi murtumaan kaiken saamansa tiedon alle ja ehdotti, että kesällä pakkaisin viisi suosikkielokuvaani mukaan ja ajelisin hänen luokseen Savoon niitä katselemaan. Luonnollisesti otan tämän lupauksena ja koko kevät ja alkukesä kuluivat siihen, kun yritin päättää, mitä elokuvia otan mukaan.
Tiesin, että kirjekaverin aiempi kosketus Bollywoodiin perustui lähinnä vanhempiin ja perinteisempiin elokuviin, joissa lauletaan vain korkealta ja kieputaan tuntikausia sarit hulmuten. Halusin siis ehdottomasti esitellä hänelle toisenlaisen näkökulman elokuviin, samalla yritin varmistaa, että valitsemani elokuvat eivät olisi keskenään liian samankaltaisia.  

Niinpä viime viikonloppuna, minulla oli laukussa kahdeksan (en osaa vielä laskea viiteen) elokuvaa ja ajelin viemään ilosanomaa neljän tunnin ajomatkan päähän.

Aloitimme maratonin yhdellä ehdottomista suosikeistani, jonka uskoin myös toimivan hyvänä koukuttimena. Don on niitä harvoja pahiksia, jotka eivät Bollywood-elokuvissa joudu luopumaan hengestään elokuvan lopuksi. Kirjoittelen Doneista enemmän viimeistään sitten, kun sarjan kolmannesta osasta on tihkunut lisää tietoa. Donien jälkeen siirryimme Bang, Bangin kautta Baadshahiin ja lopulta rauhoituimme Dilwalen äärellä. Kirjoittelen näistä elokuvasta varmaan myöhemmin, mutta tällä kertaa se ei varsinaisesti ole jutun pointti.

Sen sijaan se on, että valintani olivat niin hyviä, että kirjekaverini on nyt ymmärtänyt mikä elämässä on tärkeää.
Bollywood.
Elokuvat, musiikki, musiikkivideot ja taistelu harhaoppisia vastaan!

Tai ei ehkä tuota viimeistä.

Varsin hitaasti, mutta sitäkin varmemmin käännyttelen itselleni leffaseuraa ja mikäli Savosta kantautuneet huhut pitävät paikkansa, on sielläkin käännytystyö hyvässä vauhdissa.

Viikonlopun aikana muita itäisemmän Suomen asukkaita tavatessani kuulin aika monesti, että muuten voisi elokuvia katsella, mutta kun musikaalit eivät innosta. Musikaalejahan elokuvat eivät ole, mutta kyllähän niissä usein useampi musiikkinumero on. Olen pohdiskellut tätä asiaa viime aikoina muutenkin, kun musiikki tuntuu olevan monelle se ongelma. Tämä asia ilmaistaan usein vielä siten, että musiikki elokuvissa on vierasta siksi, että se ei kuulu omaan elokuvamaailmaamme.

Oman aivoni ovat kuitenkin asiasta vähän toista mieltä, ja suolsivat ulos jonkinlaisen listan siitä, miten suomalaisessa elokuvassa on lauleskeltu ja toisinaan ihan tanssiksikin lyöty.

Niin kutsutun kulta-ajan suomi-filmeissä muun muassa Tauno Palolla oli tapana pistää lauluksi ja tanssiksi milloin missäkin, maantiellä, heinäladossa ja muiden häissä. Sen aikakauden elokuvassa musiikilla oli muutenkin merkittävä rooli. Munkkiniemen kreivi -elokuvasta tuttu Romanssi soi tänäkin kesänä varmaan aika monissa häissä. Kulkurin valssi, Rosvo-Roope, Kaikki rakastavat, Vaimoke ja Kaunis Veera. Muistaakseni Tapio Rautavaara lauleskeli useammassakin elokuvassa, myös siinä, jossa peloteltiin sukupuolitaudeilla. Olavi Virta kävi laulelemassa ihan Pekka ja Pätkä -elokuvia myöten.

Että kyllä oli musiikkia vanhassa elokuvassa.
Pohditaanpa lisää. Ei hävinnyt musiikki 60-70-luvuillakaan, sitä on ainakin elokuvissa Bensaa suonissa, Käpy selän alla, Ajolähtö ja Vodkaa Komisario Palmu. Akselin ja Elinan häävalssista en edes mainitse mitään.


Myös sekä Mika että Aki Kaurismäki ovat molemmat käyttäneet elokuvissaan paljon laulukohtauksia.
Viime vuosina tietysti elokuvakankaalla ovat käyneet myös sellaiset raskaampaa musiikkia soittelevat elokuvat kuin Imaginaerum ja Hevi Reissu.

Että ei se musiikki meillekään nyt ihan vierasta elokuvissa ole.
En toki rinnasta Bollywood-elokuvaa ja kotoisia elokuviamme toisiinsa, koska tyylilajit eivät juurikaan kohtaa, kunhan totean, että musiikki ei ole meillekään vierasta, joten keksikää parempia syitä!

Sellainen pieni yhtymäkohta laulukohtauksissa kyllä on, että 1930 ja -40-luvuilla ei Suomessakaan ollut oikein mahdollista esittää elokuvissa kovin intiimejä kohtauksia, joten tunteet ja tapahtumat oli helpompi ilmaista musiikin ja tanssin keinoin. Juuri tästä on kyse myös Intialaisessa elokuvassa. Tanssiessa voi ottaa luonnollisesti ihan toisenlaista lähikontaktia kuin muutoin ja sateessa tai meressä tanssahtelu liimaa vaatteet sopivasti vartaloon kiinni, jota lähemmäs alastomuutta Bollywood-elokuvassa harvoin päästään.
Tähän liittyvistä syistä voisin kirjoitella enemmänkin, mutta ehkä sen paikka ei ole juuri tässä.

Sen sijaan totean vielä, että mielestäni suinkaan kaikki Bollywood-elokuvat eivät ole hyviä, vaan tähän pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin kulttuuriin, hyvin tehty taide on miellyttävää katsottavaa ja koettavaa, olipa se sitten mitä tahansa. Huonompaan harvoin jaksaa edes keskittyä.
Suurin ongelma uuden ja mielenkiintoisen (kulttuurisisällön) löytymisessä on usein omissa ennakkoluuloissamme ja sormi osoittelee tässä nyt myös itseni suuntaan. Sitä minä vaan, että on hirveän vaikeaa tuomita jotain, mitä ei tunne. Kaikesta ei toki tarvitse tykätä, mutta kokeileminen tuskin suuresti elämää lyhentää – Bollywood-elokuvien tapauksessa keskimäärin kolme tuntia, ellei sitten siitä mahdollisesta seuraava hyvämielisyys jopa lisää elintunteja, jotka luonnollisesti voi kuluttaa elokuviin.

(Listaukseni suomalaisista elokuvista on hyvin vajaa, eikä edes pyri olemaan mitään muuta, esimerkkejä vallan ovat ne.)