Anni-Helena LeppäläBlogin hiljaisuus ei ole johtunut missään nimessä innostuksen puutteesta tai lopahtamisesta. Olen edellisen postauksen jälkeen katsonut kymmeniä, ehkä lähemmäs sata Bollywood-elokuvaa.
Nythän niitä on ihastuttavan helppo nähdä myös valkokankaalla, kun FinBolly teki yhteistyösopimuksen Finnkinon kanssa. Olenkin kuluttanut Kino Myyrin, Orionin ja Andorran istuimien lisäksi myös Finnkinon penkkejä. Suosittelen testaamaan Bollywoodia valkokankaalta, jos sellainen kokemus vielä puuttuu.
Hiljaisuuteni syy on ollut yksinkertaisesti se, että Intian vaalivuosi ja selkkaukset Pakistanin kanssa ovat kääntäneet ajatuskoneistoni aika poliittiseksi ja koska en ole ajatellut tästä blogista poliittista (ainakaan toistaiseksi), niin olen tyytynyt hiljaisuuteen.
Täytyy kuitenkin todeta, että kun Pakistanin tekemään ystävänpäivän hyökkäykseen vastattiin ilmaiskulla ja kun Pakistan sitten päätti rauhan eleenä palauttaa Abhinandan Varthamanin takaisin Intiaan, pohdiskelin, että montako viikkoa menee, ennen kuin aiheesta päätetään tehdä elokuva.
Viikko, yksi ainoa viikko ja tuli jo uutinen, että käsikirjoitusta valmistellaan.
Varthamanin viikset olivat niin iso juttu, että niistä uutisoitiin Suomea myöten, vaikka kahden ydinasevallan välisestä tilanteesta muuten ei juurikaan kirjoitettu. Maaseudun myrkkyviinoista sentään.
Aivan, pyrin sitä politiikkaa välttämään.
Maiden välien kiristyminen liittyy tietysti osaltaan vaalivuoteen, mutta sillä oli ihan konkreettisia vaikutuksia myös elokuvamaailmaan. Ensimmäisenä kaikkien pakistanilaisten näyttelijöiden esiintyminen intialaisissa elokuvissa kiellettiin ja studioille ja tuontantoyhtiöille asetettiin uhkasakkoja siltä varalta, että joku yrittää tätä kieltoa uhmata.
Samaan aikaan näyttelijät ja ohjaajat antoivat lausuntojaan sekä kiellon puolesta että sitä vastaan. Intianin ja Pakistanin välinen suhde on ollut aina aika epävakaa, joten se selittää ihmisten hyvinkin tunnepitoiset reaktiot asiaan.
Pyrin tässä edelleen sitä politiikkaan välttämään, mutta tämä itse asiassa oli johdanto elokuvaan, josta tänään ihan oikeasti aion kirjoittaa.
Kalank.
Huhtikuussa ensi-iltansa saanut elokuva, jonka nimi kääntyy vaikkapa stigmaksi, paremman sanan puutteessa.
Kalank nimittäin on hyvä elokuva, monellakin tasolla, mutta Intian ja Pakistanin välisen tilanteen vuoksi se ei ole kerännyt Intiassa odotetuissa määrin katsojia.
Elokuva sijoittuu vuoden 1946 Lahoreen, eli juuri siihen hetkeen, jossa Intia on jakautumassa kahteen osaan, Intiaan ja Pakistaniin. Jako tapahtui hyvin pitkälle uskonnon mukaan, hindujen Intiaan ja muslimien Pakistaniin.
Satya (Sonakshi Sinha) on kuolemassa syöpään, joten luonnollisesti hän matkustaa kotikyläänsä ja pyytää lapsuusystäväänsä Roopia (Alia Bhatt) menemään naimisiin aviomiehensä Devin (Aditya Roy Kapur) kanssa, kun aika Satyasta jättää. Roop ei ole kovin iloinen asiasta, mutta hänen isänsä kehottaa ajattelemaan myös nuorempien sisarusten asemaa ja tulevaisuutta.
Roop päättää suostua sillä ehdolla, että hän avioituu Devin kanssa Satyan vielä eläessä.
Satya suostuu ehtoon ja häät pidetään, Dev on kuitenkin niin rakastunut vaimoonsa, ettei halua sen kummempaa suhdetta Roopin kanssa.
Kotiin jääminen ei ole Roopia varten vaan hän haluaa työskennellä miehensä sanomalehdessä ja opiskella laulua bordellissa, olipa muu perhe asiasta mitä mieltä tahansa. Bordelli sattuu sijaitsemaan muslimien hallitsemassa kaupunginosassa, joka ei varsinaisesti helpota asiaa – Roop ja hänen tuore miehensä ovat hinduja.
Kun nuori muslimimies Zafar (Varun Dhawan) ehdottaa Roopille, että hän voisi esitellä kotikulmiaan tarkemmin ja auttaa Roopia löytämään aiheita lehtijutuille tarttuu nuori nainen ehdotukseen heti.
Rakkaushommiksihan se tuppaa menemään. Tilannetta hankaloittaa entisestään, että Zafar sattuu olemaan Roopin tuoreen apen (Sanjay Dutt) ja bordellin emännän (Madhuri Dixit) yhteinen lehtolapsi.
Samaan aikaan kaiken taustalla muhii lähestyvä ja verinen Pakistanin synty, jonka yhtenä puuhamiehenä on Zafarin hyvä ja erittäin jyrkkä ystävä Abdul (Kunal Khemu) .
Että onhan tuossa pohjaa kaikenlaisille tapahtumille.
Alia Bhatt on niin tasaisen hyvä näyttelijä, että saatan hyvin valita jonkin elokuvan katsottavaksi vain hänen takiaan – pidän sitä jonkinlaisena laadun takeena. Enkä turhaan, hyvä hän on tässäkin roolissa. Vähän sama koskee Varun Dhawania, ainakin vakavissa rooleissa. (Ehkä jossain vaiheessa listaan molempien parhaita elokuvia.) Kalank lepääkin varsin tukevasti juuri heidän ja heidän välisensä kemian harteilla, mutta ei elokuvassa heikkoja rooleja olekaan.
Tunnevyörytys ja musiikki ovat oikeutetusti suuressa roolissa tässä tarinassa, mutta samoin pienet nyanssit ja hahmojen monimuotoisuus, ei ole hyvää tai pahaa, eikä oikeita tai vääriä valintoja on vain elämä ja ympäröivän maailman kiihkeä muuttuminen.
Vaikka Kalank sijoittuu vuoteen 1946 on siinä erittäin voimakkaita kaikuja juuri tästä päivästä ja hetkestä, osittain juuri sen ajankohtaisuus osoittautui ongelmaksi Intiassa. Täältä etäämpää katsottuna se pakottaa ajattelmaan yhtä aikaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Aika paljon yhdeltä elokuvalta.
Ehkäpä seuraavaksi yritin kirjoittaa hieman neutraalimmasta elokuvasta.
Tässäpä vielä musiikkivideo, joka välittää aika hyvin elokuvan tunnelmaa.