Lupasin jotan vähän kevyempää vaihteeksi, joten sellaista sitten.

Tilailen itselleni elokuvia milloin milläkin kriteereillä. Vakavampien ja yhteiskunnalisten sekaan on mukava lipsautella tolkutonta toimintaa tai jotain minkä traileri jättää naurun ja ihmetyksen sekaisen olotilan.

Tähän jälkimmäisempään sarjaan kuului Love Story 2050 -elokuvan tilaaminen. Katsottuani taas aika monta Intia-Pakistan rymistelyä, olikin ihanaa työntää koneeseen välillä jotain, mitä ei tarvitse liikaa ajatella.

Elokuvan alku on aika perinteinen Karan (Harman Baweja – joka on hämmentävä Hrithik Roshan kopio tanssiliikkeitä myöten) rakastuu Sanaan (Priyanka Chopra) ja tarpeeksi tanssimalla ja laulamalla voittaa tytön muutamassa päivässä itselleen. Vaan voih, Sana palaa opiskelukaupungista kotiin ja Karan ei ehdi samaan junaan. Onneksi kuitenkin perhonen osoittaa juna-aikatauluista oikean määränpään ja Karan voi kiirehtiä rakkautensa perään.
Ja kuinka ollakaan, Karanin keksijäeno Ya (Boman Irani) sattuu asumaan samassa kaupungissa!

Eno keskittyy aikakoneen luomiseen ja Karan Sanan etsintään. Ja kyllähän rakkaus aina voittaa, sateessa Karan ja Sana kohtaavat jälleen. Luonnollisesti enon laboratorio on juuri se paikka, jonne nuoret menevät leikkimään hormonihippaa ja tulevat siinä sivussa pyyhkineeksi liitutaululta pois osan enon muistiinpanoista. Eipä hätää, Karan tuhertaa niiden tilalle jotain ja hippa voi jatkua.

Jäätelön ostaminen kuitenkin tuhoaa nuorten onnen, sillä Sana tulee auton töytäisemäksi ja kuolee. Karan masentuu ja Ya-eno keskittyy yhä enemmän aikakoneeseensa. Hyvin yllättäen selviää, että Karanin korjaamat muistiinpanot ovatkin juuri se yhtälön puuttunut osa ja ta-daa! Aikakone toimii.

Jostain syystä on aivan ilmiselvää, että Sanaa on turha lähteä pelastamaan edelliseltä viikolta, sen sijaan aikakoneella lähdetään vuoteen 2050 hakemaan Sanan seuraavaa inkarnaatiota kotiin. Aikakoneeseen pölähtää jostain syystä myös Sanan nuoremmat, noin kymmenen vanhat sisarukset, salaa tietenkin.

Vuosi 2050 on ihmeellinen. Lentäviä autoja, robotteja, androideja ja lasermiekkoja. Ya ohjelmoi heti robotit uudelleen, jotta seurueella on sopiva apulainen sopivassa ajassa. Ja kuinka käykään! Tässä uudessa ajassa Sana onkin Ziesha aikansa suurin pop-tähti, jonka paras ystävä vaikuttaa olevansa halinallea muistuttava robotti Boo. Mikä ei toki ole yhtään niin hämmentävää kuin se, että Ya läiskii takamuksille uudelleen ohjelmoimaansa robottia selvästi pariutumisaikomuksissa – en toki tuomitse, uusi aika on koittanut.

Aikaa ei ole liikaa, sillä pian planeetat ovat taas linjassa ja siihen mennessä pitää olla takaisin omassa ajassa tai kaikki vanhenevat yllättäen 42 vuotta eikä paluuta ole. Karan liehittelee päättäväisesti Zieshaa robottien avustuksella ja uusilla futuristisilla tanssiliikkeillä. Kapuloita rattaisiin heittelee Zieshan manageri, joka ei ole yhtään tyytyväinen uudesta käänteestä, sillä Ziesha ei ole kolmeen päivään kirjoittanut uutta laulua!
Lisähaastetta tilanteeseen tuo salaperainen Tohtori Hoshi, joka on ohimennen ja vahingossa tappanut Yan joskus 2030 ja näin menettänyt otteensa aikakoneeseen, vaan nythän ne ovat taas molemmat saativilla, joten ajojahti alkakoon.

Sekavaa ja värikästä. Kyseessä on ensimmäinen tulevaisuuteen sijoittuva Bollywood elokuva ja vaikuttaakin siltä, että juonta enemmän on keskitytty siihen, mitä kaikkiea tulevaisuudessa voisi olla. Käärmeenlumoajan käärme on korvattu robotilla ja puistojen siivoajilla on imurit jaloissaan, joka paikassa on hologrammeja ja valtaosa asioista tuntuu tapahtuvan taivaalla. Tanssin, laulun ja vaatteiden vaihtamisen lisäksi erilaisia taistelukohtauksia on ripoteltu sekaan välillä aiheellisemmin välillä vähän vähemmän. Lähes suurimmaksi mysteeriksi jää se, miksi tulevaisuuteen pitää raahata myös Sanan pienet sisarukset, joiden rooli on vähintäänkin merkityksetön, mutta toki tämä seikkailu heille hyvää tekee.

Traileria katsellessa ajattelin, että ihan järjetön elokuva ja ajatus oli aivan sama itse elokuvaa katsoessa, mutta onneksi tykkään järjettömästä sangen voimallisesti.

Love Story 2050 oli kaiketi liian omituinen jopa intialaisille, sillä sen keräämät lipputulot eivät kattaneet elokuvan tuotantokustannuksia. Irrallisuudestaan huolimatta elokuva kuitenkin on ihan viihdyttävä ja sopii juuri siihen kolmen tunnin slottiin, kun haluaa hetken olla analysoimatta ympäröivää maailmaa – ja onhan se ainakin teknisesti ja visuaalisesti hienoa katseltavaa, jos nyt juonessa onkin hieman enemmän aukkoja kuin hauen repimässä verkossa.

Traileri, joka ei tosin ole sama, kuin ostopäätökseen siivittänyt, mutta tässä oli enemmän englantia, sitä kaipaaville.