Kirjoitin taannoin toisaalla tietosuojasta ja siitä, miten ihmisellä on oikeus tulla unohdetuksi. Sitten sattui silmiini Hesarin artikkeli heistä, joita ei ole olemassa virallisesti, mutta ovat kuitenkin keskuudessamme. He ovat varmastikin joskus olleet rekistereissä, mutta ovat yksinkertaisesti vain kadonneet yhteiskunnan tutkasta, rekistereistä ja tilastoista. Suomessa on tuhansia ihmisiä, jotka elävät käytännössä yhteiskunnan ulkopuolella, sillä he ovat jääneet syystä tai toisesta aivan yksin eikä heillä välttämättä ole lainkaan tuloja. Heitä arvioidaan olevan tällä hetkellä noin 40 000. Keitä nämä näkymättömät ihmiset ovat?
Toukokuussa parisen vuotta sitten Helsingin Mustavuoresta löytyi ruumis. Poliisin mukaan vainaja oli kuollut jo edellisenä syksynä. Vainaja pysyi tuntemattomana kuukauden verran, sillä tuntomerkit eivät sopineet yhteenkään katoamisilmoitukseen. Ainoita vihjeitä hänen henkilöllisyydestään olivat keinonahkainen saapas, ruskea villakangastakki ja kallosta löytynyt vanha leukamurtuma. Lopulta poliisi tiedotti saaneensa naisen henkilöllisyyden selville. Vanha murtuma ja hammastutkimus ratkaisivat asian. Naisen kuolemaan ei epäillä liittyvän rikosta. Poliisin tutkimusten mukaan läheisen kuusen alta on löytynyt paikka, jossa nainen on mahdollisesti leiriytynyt. Nainen eli yksin eikä hän pitänyt yhteyttä sukulaisiin. Katoamisilmoitusta ei ollut tehnyt kukaan.
Helsingin kaupungin etsivän lähityön raporteissa kerrotaan esimerkki Karista, joka oli asunut metsässä itserakentamassaan majassa vuosia. ”Kari ei osannut kertoa missä kunnassa hän oli kirjoilla, hänellä ei ollut henkkareita, ei pankkitiliä, ei tuloja eikä yhteyttä omaisiin. Hän oli elättänyt itsensä dyykaamalla ruuat ja vaatteet sekä keräämällä pulloja radioparistojen ja sätkäpurujen ostoa varten, raportissa kirjoitetaan.
Tällä hetkellä on niin, että nykyinen sosiaaliturvan malli palvelee heitä, jotka asuvat kasvukeskuksissa ja tarvitsevat toimeentulotukea kattamaan esimerkiksi asumiskuluja. He osaavat käyttää järjestelmiä ja valittaa päätöksistä. Heikoimmassa asemassa oleville pelkkä ohjaus ei riitä. Tarvitaan sitä, että joku ottaa ihmisen asiat hoitaakseen.
Yksinäisyyttä tutkiva apulaisprofessori Niina Junttila kiinnittäisi huomiota jo siihen, miten ihminen otetaan palveluissa vastaan. Katsotaanko silmiin, puhutaanko muustakin kuin diagnooseista ja lomakkeen rukseista.
”Sosiaalihuollolla ja palveluita tarjoavilla tahoilla on syrjäytymisen kannalta iso rooli. Jos palvelut ovat vaikeasti saavutettavissa, tai ihminen kokee olevansa yhteiskunnan silmissä näkymätön, hänestä tulee helposti varautunut ja kuoreensa vetäytyvä”, Junttila sanoo.
Niin, kuten ylläolevasta voi päätellä, tämä yhteiskunta ei todellakaan ole vielä valmis. Ja jos se joskus ”valmiiksi” tulisi, eriarvoisuutta se tuskin koskaan poistaisi sekään järjestelmä. Äärimmäisinä ilmiöinä ihmiset, joita löytyy joka päivä – ellei kuolleena kuusen alta – niin ainakin yhteiskunnan reunoilta, kuka jo pudonneena ja kuka putoamaisillaan.
En oikeastaan tiedä mitä tähän loppuun olisi sopivaa kirjoittaa. Tuleva yö jälleen tähtikirkas pakkasyö…