Sain hienon mahdollisuuden aloittaa ”blogistina” täällä Kansan Uutisissa otsikolla Iltapäivän auringossa. Saattaa olla, että hieman tämä minulle uusi digialusta vaatii opettelua, mutta katsotaan mitä syntyy.
Olen toki kirjoittanut jo vuosia blogeja toisaalle ja vähitellen on tullut ajatus kirjoittaa tekstejä hieman laajemmalle yleisölle. Jatkossa siis julkaisen täällä silloin tällöin näitä juttujani eri aihepiireistä, ja tässä kohtaa tietenkin aloituksena pitää kirjoittaa joulusta:
Niin, joulu. Mitä kaikkea se tuokaan mieleen? Kaikki ehkä muistelemme joskus myös menneitä jouluja. Ainakin, että oliko viime jouluna lunta? Tai sitä edellisenä jouluna? Koska viimeksi muuten oli jouluna lunta? Minä en ainakaan muista, ja onko se niin tärkeää muistaa, vaikka valkea joulu tuo aina mieleen menneisyyden joulut, jolloin AINA oli paljon lunta kaikkialla.
Tämä joulu jää mieleen – oli lunta tai ei. Nimittäin ”koronajoulu” on ainoa laatuaan, jos ei lasketa mukaan pandemioita kaukaa kirjoitetusta historiastamme. Toki joulua vietämme suunnilleen normaalisti muuten, mutta ihmisiä pitää vältellä ja huhuilla ”hyvätjoulut” maskin takaa ja matkan päästä, joka tuntuu merkilliseltä. Mutta kaikkeen ihminen tottuu, jos on pakko.
En tiedä ketään nykykirjoittajista, joka kirjoittaisi joulusta paremmin kuin Hannu-Pekka Björkman otsikolla Valamon yö v. 2016: ”Ulkona lumiset kuuset. Kuusten takana kuu. Oksien tummat siluetit. Hanki narskuu. Puu paukahtaa. Pakkanen puree poskea. Veri kiertää. Niin kuin pitää. Ihminen vain on. Yöllä hanki. Puhdas valkea lumi. Miljardi tähteä ympärillä. Maassa ja taivaalla. Hengitys. Höyry kohoaa. Katoaa. Siniseen yöhön. Hiljaisuus. Lumen hengitys. Maiseman rytmi. Puitten latvoista alas maahan. Valo kulkee.”
Tätä kirjoittaessani aamulla on vielä pimeää. Ja muutaman puolihämärän tunnin jälkeen on jälleen pimeää. Mutta joulu antaa sekä ulkoista että sisäistä valoa, joka lienee se kaikista kirkkain ja lämpimin valo tässä kaamoksessa. On siis tärkeää antaa ”valon kulkea”, kuten Björkman edellä kirjoittaa, koska juuri siinä on se olemisen ja elämisen suuri salaisuus. Ainakin minun ymmärtääkseni. Joku voi olla eri mieltä ja se hänelle suotakoon.
”Äiti, isä, veli ja minä. Siinä se. Talo lumen keskellä. Metsän laidalla. Joen rannalla. Teitten risteyksessä. Taivaan alla. Maan pinnalla. Ikuisella. Jouluyönä kauan sitten.” (Hannu-Pekka Björkman, 2016)
Raija Westergård