Työpaikkani ikkunoista avautuu huikea hämeenkyröläinen kansallismaisema, kumpuileva peltovainio vuodenaikojen mukaan vaihtelevissa väreissä. Asiakkaamme ja muut vierailijat, jotka tulevat meille varsinkin ensimmäistä kertaa usein pysähtyvät juurikin tämän näkymän äärelle. -Tällaista maisemaa ei ole missään, sanoi kerran yksi asiakas ja hän on siinä täysin oikeassa. Tuolloin oli alkukesä, luonto vihreimmillään ja pellolla hevoset käyskentelemässä kaikessa rauhassaan. Tuokiokuva olisi voinut olla nykyhetken sijasta mistä tahansa menneisyytemme aikakaudesta: eläimet, niitty ja sininen taivaankansi vihreyden päällä.

Mari Ikonen kirjoitti Aarre-lehdessä muutama vuosi sitten, että ihmisen mielimaisema löytyy aina läheltä. Nykyään maisemia kuvataan ja jaetaan paljon esimerkiksi sosiaalisessa mediassa: joku kuvaa ja jakaa Kolia, Lapin tuntureita, Kuusamon koskia tai Saaristomerta, kuitenkin ihmisen lähimaisema, päivittäin näkyvä kuva merkitsee paljon enemmän. Ikonen kirjoittaa, että kauneus on katsojan geeneissä, esteettinen silmä periytyy ihmislajin savannimenneisyydestä. Eli arvostamme edelleen paikkoja, jotka tarjoavat elämisen edellytyksiä kuten vihreää niittyä ja virtaavaa vettä. Kun näemme kauas, voimme paremmin ennakoida vaaroja. Jos takanamme on puita, ne tarjoavat suojapaikkoja saalistajilta.

Näin varmasti onkin. Maallemuutto siintelee monen mielessä ilman korona-ajan tuomaa epävarmuuttakin ja ehkäpä useimmat meistä haluavat asumaan lähelle metsää, ellei aivan keskelle metsää tiedostamattaan ”turvaan” saalistajilta. Nykypäivänä tosin on vaikea tunnistaa ”saalistajia”, harvemmin ne ovat kuitenkaan metsän eläimiä.

Hämeenkyrön maisemia on hienosti kuvannut nobelistimme F. E. Sillanpää. Mutta toinenkin paikkakunnalla asunut kirjalija arvosti maisemia nimittäin Väinö Linna: ”Hämeenkyrö on kuin postikortti” – kerrotaan Linnan sanoneen asuinpaikastaan. Linna omisti aikoinaan tilan Hämeenkyrön Käkisaaresta ja tarina kertoo Linnan olleen asuntokaupoilla Hämeenkyrössä yhdessä Jaakko Syrjän kanssa ja tällä matkalla ihastui Käkisaaren taloon. Vaikka Linna oli kummastellut talon korkeaa hintaa, kaupat oli kuitenkin tehty. Linna oli järvelle katsoessaan tokaissut, että maksaa ylimääräisen osan ”postikortista”.

Niin, voisi kysyä, että osaammeko me itse arvostaa Hämeenkyrön ainutlaatuisia maisemia? Onko ”postikortista” tullut liian tuttu, arkinen, aina läsnäoleva? Voin vakuuttaa, että ainakin työpaikallani (Päiväkeskus Aurinkorinne) maisemaa arvostetaan ja ihaillaan joka päivä. Tänäänkin, syksyn kynnyksellä ruskaa kohti kääntyvää maisemaa katsotaan ja ihastellaan päivittäin.
Niin kaunis on maa.

Raija Westergård