Kesällä olen antanut energiaani varsin vähän politiikan käyttöön. Sitä vastoin olen kuunnellut paljon musiikkia. En ole juurikaan ollut rap-musiikin ystävä, mutta viime päivinä huomaan saavani paljon virtaa rytmikkäästä amerikkalaisesta rapista, ysäribiiseistä varsin villiinnyn.
Se sai minut pohdiskelemaan sitä kuinka paljon musiikki on ollut kytköksissä identiteettiini. Enhän minä ole ”räppi-tyttö”. Ala-asteella kuuntelin poppia, kuten kaikki muutkin. Olen kasvanut tyttöenergialla maustetuilla sävelillä ja pohdiskellut mitä englannin kielinen sana ”Zigazig ah” tarkoittaa. Myöhemmin aloin hengailla rock-clubilla ja vapaaehtoistyön palkaksi pääsin kaikille keikoille ilmaiseksi. Rock-musiikki oli vahvasti osa identiteettiäni ja ennen kaikkea se edusti sitä mitä halusin olla. Halusin ottaa kantaa ja olla cool. Pop oli lapsellista ja tyhjänpäiväistä.
Usein päädyin myös punk-keikoille, vaikka en ollut erityinen punkin ystävä. Pidin kuitenkin tunnelmasta. Moshbitissä saattoi joskus harvoin antaa mennä, kokematta olevansa nolo. Rap-keikoille päädyin myös varsin usein, vaikken muuten koko tyylilajista juuri piitannut. Suurin osa keikoista toki katsottiin etäämmältä, kädet hillitysti puuskassa ja mieltymys osoitettiin hienovaraisella pään keikutuksella.
Kuuntelin onnellisena raskaimpia mahdollisia heavymättöjä, koska oli hauskaa järkyttää kalkkisaikuisia. Muistan ikuisesti kun rock-clubille saapui alkoholitarkastaja ja keikalla roikotettiin ihmisiä lihakoukuista. Tarkastajan vaivaantuneisuus oli mieltä ylentävää seurattavaa. Oli myös hauska laittaa mahdollisimman ”rajua” musiikkia kantakahvilamme jukeboxista. Tätä taustaa vasten 5-vuotiaan tyttäreni pyynnöt saada kuunnella huutorockia, tuntuvat äärimmäisen huvittavilta.
Kotona kuuntelin rauhallisempaa musiikkia. Siellä saatoin laulaa mukana tunteen palolla ja tutkiskella sanoituksia kaikessa rauhassa. Olen aina ollut huono kuulemaan, saati muistamaan biisien sanoja. Siksi olin aina varsin ylpeä, kun hoksasin mistä jokin laulu kertoi. Erityisen hienoa oli osata laulaa mukana. Se minun on aina pitänyt opettelemalla opetella.
Musiikissa ensivaikutelman tekee yhä edelleenkin rytmi ja fiilis. Olen myös surkea muistamaan bändien, levyjen ja biisien nimiä. En koskaan pystynyt tekemään vaikutusta kehenkään muistamalla kappaleen vierailevan basistin veljenpojan nimen. Tietonikkareita löytyi ympäriltä paljon ja usein punastelin, kun en saanut edes suosikkibändieni nimiä päähäni ratkaisevalla hetkellä.
Sanoitukset alkoivat kiinnostaa enemmän sydänsurujen myötä. Sanat saivat yhä enemmän merkitystä. 9 miljoonaa polkupyörää Pekingissä tuntui viittaavan juuri minun elämääni. Saatoin kuunnella levyjä alusta loppuun ja löytää niistä juuri oman elämäni tarinan.
Aloittaessani juoksu- ja kuntoiluharrastuksen, innostuin jälleen popista. Aluksi oli vaikea myöntää, että sain valtavasti tarmoa kun musiikin sanat kertoivat rintojen olevan pienet ja vaatimattomat eikä niitä pitäisi sekoittaa vuoriin. Moinen hömppä ei imagolleni oikeastaan sopinut, mutta salaa hihitin itsekseni. Toisaalta juoksu tiheän basaribiitin tahtiin ja välillä itseään kannustava ”respect, walk”, tekee erityisen hyvää itsetunnolle. Rock’n roll will never die!
Kokosin talvella soittolistaa lähestyvää synnytystä varten. Keräsin siihen pitkän listan biisejä, joista minulla tulisi hyvä olo. Musiikkityylit vaihtelivat laidasta laitaan. Lisäsin siihen biisejä joista olin aikanaan pitänyt, sellaisia joista pidin, mutten ollut ennen juurikaan kuunnellut ja myös täysin minulle ennestään tuntemattomia biisejä. Listasta tuli niin hyvä, että kuuntelin sitä jo ennen synnytystä jatkuvasti eikä kuuntelu ole vieläkään loppunut (synnytys meni omalla ulinalla ja kiroilulla, ilman musiikkia). Olen täydentänyt nyt listaa myös rapillä.
Enää musiikki ei määritä minua, vaan minä määritän mikä musiikki sopii juuri omiin tunnelmiini. Sen merkitystä aikuiseksi kasvamiseen ei kuitenkaan voi väheksyä. Musiikkikokemukset muokkaavat identiteettiä. Musiikki laajentaa ajattelukykyä ja luo yhteyksiä eri ihmisiin.
Rock-clubilla teini-ikäni viettäneenä en voi olla tuntematta suurta kasvatuksellista ylpeyttä, kun 5-vuotias tyttäreni toteaa Queens of the stone agen olevan paras bändi ikinä.