Keskustelu ilmaistyövoimasta käy kärkkäänä ja syystä. Kyse on yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti tärkeästä periaatekysymyksestä.

On tärkeää puuttua ilmaistyövoiman hyväksikäyttöön. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että osalle palvelut ovat tarkoituksenmukaisia. Kaikki ilmaistyö ei ole orjatyövoimaa, vaan osa aidosti edistää ihmisten mahdollisuuksia työllistyä työmarkkinoille.

Joskus ilmaistyöstä käytävässä keskustelussa unohtuu se, että työttömät ovat erittäin laaja kirjo ihmisiä – kuten se hallitukseltakin lähes aina unohtuu. Työttömänä voi olla sairastelun, päihde- ja/tai mielenterveysongelman vuoksi, ”vääränlaisen” luonteen takia, huonon tuurin takia, väärän alavalinnan vuoksi tai joskus (toki hyvin harvoin) omasta valinnastaan. Ilmaistyötä tekevät myös esimerkiksi opiskelijaharjoittelijat, jotka eivät ole työttömiä työnhakijoita. Samat työllistämiskeinot eivät sovi kaikille eikä kaikilla ole samanlaisia työllistymismahdollisuuksia.

Itse työskentelen sosiaalitoimessa pitkäaikaistyöttömien kanssa ja tarkastelen asiaa pitkälti sosiaalialan näkökulmasta. Jos asiakas joutuu yhä uudestaan ja uudestaan sellaiseen toimintaan mukaan, jossa hän ei koe pärjäävänsä tai työtoiminta on epämotivoivaa, vähentää se asiakkaan luottoa koko järjestelmään ja omiin mahdollisuuksiinsa. Syrjäytymiskierre on näin saatu vain entisestään syvenemään. Tässä lieneekin mm. aktiivimallilla pakottamisen suurin uhka.

Sosiaalipalvelun tulee aina olla tarkoituksenmukaista ja asiakkaan edun mukaista. Hyvällä ammattietiikalla toimittaessa ei asiakasta koskaan pakoteta esimerkiksi kuntouttavaan työtoimintaan, jos hän ei sinne kuulu eikä itse sitä halua. On aina pidettävä mielessä miksi erilaisia palveluja ja niihin liittyviä lakeja on laadittu. Kuntouttavan työtoiminnan laki esimerkiksi lähtee siitä, että työtoiminnan tarkoituksena on parantaa asiakkaan työllistymismahdollisuuksia.

Tavoite on oikea ja hyviä esimerkkejä voi nähdä jatkuvasti. Yhtenä esimerkkinä henkilö, joka on pitkään sairastellut ja ollut poissa työelämästä ja haluaa testata miten pärjää työelämässä. Mielekäs työtoiminta ja osaksi hyvää työyhteisöä kuuluminen saattaa piristää asiakasta niin, että hän huomaakin olevansa luultua työkykyisempi. Kun työ sujuu, voi hän päästä työnsyrjään kiinni vaikkapa palkkatuella tai jopa oppisopimuksella – miksi ei suoraa palkatuksi työntekijäksikin. Esimerkki hyödyllisestä, joskaan ei parhaasta ja tarkoituksenmukaisimmasta lain soveltamisesta, voisi olla henkilö, joka on hakenut töitä kaikkialta, mutta sitä ei vain ikääntyneelle, kouluttamattomalle henkilölle ole tarjolla. Hän saattaa ryhtyä omatoimisesti vapaaehtoistyöhön, joka muutetaan kuntouttavaksi työtoiminnaksi, jotta hänellä olisi mahdollisuus edes pieneen palkkioon (ja samalla välttyisi aktiivimallin leikkurista).

Toisaalta voi käydä niin, että palvelun piiriin päätynyt työkykyinen henkilö tekee täysin samaa työtä kuin palkallisetkin, mutta hänelle ei siitä makseta siitä. Näitä tarinoita on yhä useammin tullut viime aikoina esille. Kuntouttavan työtoiminnan väärinkäytöstä, työkokeilijoiden työvoimana käyttämisestä ja palkkatukilaisten ketjuttamisista on tullut maan tapa. Vaikka asiakas saattaa saada ilmaistyöstä joissain tapauksissa hyötyä, ollaan näissä tapauksissa kaukana siitä mitä työllistämistä edistävillä palveluilla on alun perin haettu. On iso periaatteellinen kysymys, voiko työelämä pyöriä ilmaistyön varassa vaiko ei. Vaikka työt ovat yhä erikoistuneempia ja matalan koulutuksen paikat vähenevät, on ihmisillä oltava mahdollisuus ansaita elantonsa tehdyllä työllään.

Huomaan työssäni, että työyksiköiden työntekijät ovat tiukoilla eikä ylimääräistä vaivaa työtoimintaan osallistujista haluta. Joskus kuntouttavaan työtoimintaankin pääsee vain sellaiset henkilöt, jotka pystyvät itsenäiseen työskentelyyn eivätkä ole ”vaivaksi”. Ymmärrän sen, koska työtoiminnassa olevan henkilön ohjaaminen on yksi työtehtävä lisää omien töiden päälle. Todellisuutta on se, että työelämän koventuminen tiputtaa ne ihmiset pois työpaikoikoilla tehtävästä kuntouttavasta työtoiminnasta, jotka siitä eniten hyötyisivät. Vaikka työelämän opit olisivat sitä mitä asiakas tarvitsisi, ainoa työtoiminnan muoto voi olla elämänhallintataitoja ylläpitävä ryhmätoiminta.

Työkykyiset ihmiset puolestaan usein haluavat olla hyödyksi työtoimintapaikalla ilmaistyössäkin, mikä onkin täysin tervettä. He kuitenkin tulevat tehneeksi silloin usein samoja työtehtäviä, kuin palkattu henkilökunta. Vaikka tästä useissa tapauksissa on työtoimintaan osallistuvalle enemmän hyötyä, kuin peukaloiden pyörittelystä, luo se työelämään illuusiota siitä, että palkattua henkilökuntaa ei tarvitsisi yhtään enempää, kun hommat tulee muutenkin hoidetuksi.

Ilmaistyössä on siis sekä hyvät että huonot puolensa. Se ei ole pelkästään toimivaa tai ei toimivaa. Samaan aikaan, kuin se voi edesauttaa yksittäisten henkilöiden työllistymismahdollisuuksia, voi se kiristää työoloja laajemmassa yhteiskunnallisessa merkityksessä ja vaikeuttaa vaikeammin työllistyvien työllistymismahdollisuuksia. On kuitenkin faktaa, että tulemme jatkossakin tarvitsemaan harjoitteluja, kuntouttavaa työtoimintaa, työkokeiluja, vammaisten työtoimintaa jne. väyläksi päästä kiinni työelämään tai auttaa ihmisiä arjen hallinnassa, koska työttömien kirjo on niin moninainen.

Periaate pitää aina kuitenkin olla se, että mikäli tehty työ tuo lisäarvoa työyksikölle, pitää siitä maksaa palkkaa työn suorittajalle.