Käsi ylös kuka on yllättynyt siitä, että jatkuvat tehostamiset työelämässä, säästöt ja niukkuus vaikuttaa nuorten aikuisten haluun hankkia lapsia!

Eri medioiden kautta lapsiperhe-elämän ja ruuhkavuosien raskaus ei liene kenellekään enää mikään salaisuus. Toisaalta toisten elämä näyttää samoissa medioissa kiiltokuvamaisen täydelliseltä. Vanhempana oleminenkin on suorittamista. Näköpiiristä puuttuu tavallisen väsyttävä ja samaan aikaan ihana arki.

Eikä ihme. Työelämä vaatii kokoajan vain enemmän. Monissa työpaikoissa, erityisesti kunnallisella puolella, samat työt on jouduttu tekemään pienemmällä henkilöstöllä säästöjen seurauksena. Menestyksen ja edistymisen eteen täytyy paiskia välillä jopa kellon ympäri töitä. Välillä jopa ilman palkkaa. Erityisesti naisten johtoasemaan nousu vaatii usein moninkertaisen panostuksen miehiin verrattuna.

Ei ihme, että moni lasten ja perheiden kanssa työskentelevä ammattilainen sanoo ”vanhemmuuden olevan kateissa”. Yhä useamman vanhemman velvoite yhteiskunnan taholta on olla tehokkaampi, tuottavampi, olla aina tavoitettavissa ja tehdä enemmän. Ja someakin pitää muistaa päivittää.

Olemme silti kapasiteetiltamme edelleen niitä samoja ihmisiä kuin aina ennenkin. Kuormituksesta kärsii kuitenkin helposti läsnäolo lapsen kanssa. Vanhemmuutta ei voi suorittaa. Hyvä vanhemmuus on aitoa läsnäoloa ja kiinnostusta lapsesta. Vuorovaikutusta. Se ei ole rakettitiedettä, mutta se vaatii oman aikansa. Sen ajan mitä niin monella ei vain ole tai sitä ei ymmärretä ottaa.

Tässä ehkä piileekin osa selitystä sille mysteerille, jonka mukaan olemme yhä onnellisempi ja vauraampi kansa, mutta lapsemme oireilee eri tavoin yhä vain enemmän.

Onneksi iso osa vanhemmista pärjää hyvin ja lapset saavat elää tasapainoista elämää. Se vaatii vanhemmilta kuitenkin suurta tietoisuutta lapsen tarpeista ja usein paljon tukea sukulaisilta ja ammattilaisilta. Hyvä vuorovaikutus koulun tai päiväkodin henkilökunnan kanssa auttaa. Perhe- ja sosiaalityö auttaa ja ehkäisee ongelmien kasautumista.

Ehkä nykypäivän haasteena on kuitenkin se, että avun ulkopuolelle jää helposti ns. ”normaalit” perheet, joissa vanhemmat menestyvät työelämässä ja perheen asiat ovat päällisin puolin kunnossa. He eivät ehkä edes tiedä tarvitsevansa apua, koska eivät ole sitä tottuneet vastaanottamaan. Apua ymmärretään pyytää ehkä vasta silloin kun lapsi alkaa oireilla, jos silloinkaan.

Ei ole ihme, että moni lykkää lapsen hankintaa tai jättää sen välistä. Yhteiskunnan viesti yksilöille on karu: Ole tehokas, vaikka hyvinvoinnin kustannuksella.

Näen kuitenkin, että syntyvyyskeskustelu on avaamassa meidän kaikkien silmät ja haastamme tehokkuusajattelun yhä useammin. Perhe ja työelämä voivat kulkea elämässä hyvin rinta rinnan, jos vain teemme sen suuntaisia panostuksia ja teemme lapsimyönteisiä päätöksiä.

Ja vielä lopuksi. Lopulta lasten tekeminen on aina ihmisten oma valinta. Lapsia ei hankita yhteiskuntaa varten, mutta yhteiskunnan täytyy antaa aina selkeä viesti siitä, että jokainen lapsi on yhteisöllemme tärkeä.