Vanhemmuus on joskus vaikeaa. Olen lukenut koulussa oppikirjoja siitä miten kasvattaa lasta ja työssä soveltanut oppeja käytäntöön. Siksi olen yllättynyt siitä miten väsyttävää ja vaikeaa oman lapsen kasvattaminen toisinaan on. Varsinkin juuri nyt kun lapsi uhmaa ja tahtoo. Johdonmukainen pitäisi olla silloinkin kun itseä ei huvita. Ei pitää jaksaa sanoa, vaikka ei jaksaisi kuunnella sen aiheuttamaa kiukunpuuskaa. Syliin ottaminen ja rakastaminen sen sijaan on onneksi helppoa.

Vaikka kaiken tekisi oikein, silti lapsi voi käyttäytyä itsekkäästi, kiusata, sanoa ettei tykkää toisesta, hän saattaa lyödä ja puhua rumia. Lapsi opettelee näitä asioita käytännössä. Hän ei lue vanhempien ajatuksia tai tahtoa, vaan kaikkea pitää kerrata, kerrata, kerrata ja jaksaa olla johdonmukainen.

Ja kaiken lisäksi lehtijutut muistuttavat vanhempia jatkuvasti siitä, kuinka me teemme kaiken aina väärin. Ja mehän teemme väärin. Teemme jatkuvasti virheitä. Jos hyvin käy, opimme niistä.

Arvostan Jari Sinkkosen ammattitaitoa ja oppeja, mutta en ihmettele miksi osaa ahdistaa, kun hänen kertomansa esitetään usein artikkeleissa yhtenä ainoana totuutena ja kaikki muu on epäonnistumista. Tässä maailmassa voi tuntua vaikealta olla lastaan vahvempi vanhempi, kuten hän eräässäkin kodin kuvalehden jutussa edellyttää. Usein luullaan, että terve järki ei riitä. Se kuitenkin riittää. Aina ei tarvitse olla täydellinen.

Tukea vanhemmuuteen silti tarvitaan, se on kiistämätöntä. Lasten vaikeudet ovat yleensä koko perheen pulmia. Subjektiivisen päivähoidon rajausta perusteltiin sillä, että lapsen paikka on kotona, mutta ulkoa päin tehty rajaus, jossa lapselle määrätään hoitoajat, eivät auta vanhempia tekemään koko perheen kannalta toimivia ratkaisuja. Joskus vaikkapa väsyneen vanhemman paras ratkaisu on pysyä poissa lapsensa luota ja keskittyä omiin juttuihin. Puhumattakaan muista, ei palkkatyöhön liittyvistä elämän järjestämisasioista. Yhteiskunnan pitää tukea vanhempia tekemään lapsen kannalta parhaita ratkaisuja. Joskus parasta lapselle onkin olla kotona vanhemman kanssa, mutta ei aina. Tilanteet ja perheet ovat erilaisia.

Päiväkodeissa täytyy olla yhä enemmän sosiaalialan osaamista, jonka avulla pystytään katsomaan koko perheen hyvinvointia ja tukemaan sitä, erityisesti niiden perheiden kohdalla, joiden elämää kuormittaa muutkin asiat. Se tosin edellyttäisi pienempiä ryhmäkokoja. Sosionomit päivähoidossa puolustavat paikkaansa hoitajien ja pedagogien rinnalla.

Meidän on politiikassa lakattava ajattelemasta, että lapset ovat vanhemmistaan irrallisia otuksia. Meidän on alettava muistaa se, että hyvinvoivat vanhemmat jaksavat kasvattaa myös hyvinvoivia lapsia. Jaksavat vanhemmat jaksavat olla useammin johdonmukaisia, toistaa, toistaa ja toistaa asioita lastensa kanssa ja sanoa ei. He kestävät paremmin myös omaa vajavaisuuttaan, erehtyväisyyttään ja osaavat ottaa opikseen. Siksi kysymys lasten hyvinvoinnista ulottuu kaikille yhteiskunnan osa-alueille. Se ulottuu mielenterveys- ja päihdepalveluihun, työelämään, kultuuriin ja harrastuksiin, sosiaalihuoltoon jne.

Siksi politiikassa on ymmärrettävä mitä ennaltaehkäisy käytännössä tarkoittaa. On ymmärrettävä, että leikkaukset eivät aina tuo säästöjä. On ymmärrettävä laajoja kokonaisuuksia. Seuraava mitä voisimme tehdä hyvinvoinnin eteen on taas taata jokaiselle lapselle yhtäläinen oikeus päivähoitoon ja pienentää ryhmäkokoja. Yhteiskunta, jossa hyvinvointiin uskalletaan panostaa, on lapsen etu.