Jos jotain äitiys on minulle opettanut, niin sen, että olen epätäydellinen ihminen, josta ei koskaan tule täydellistä.

Ja se on (ainakin teoriassa) ihan ok.

Tiedän tasan tarkkaan kuinka tärkeää lasten kanssa puuhaileminen ja läsnäolo ovat, mutta silti en aina jaksa eikä minua huvita.

Ja se on ihan ok.

Helpottavinta on ollut huomata se, että lapset kertovat hyvin selkeästi omat tarpeensa eivätkä he kanna kaunaa siitä, että aina ei jaksa. He nauttivat niistä hetkistä, kun jaksan ja olen läsnä. Lasten kanssa minun ei tarvitse arvuutella ovatko he tyytyväisiä vai eivät, he kyllä kertovat.

Olen onnistunut tänä kesänä istuttamaan perunoita ja porkkanoita omaan maahan yhdessä esikoisen kanssa, naistenlehtien ihannekuvaston mukaisesti. Olen taiteillut kaksi mielestäni onnistunutta synttärikakkua, kuin Kinuskikissa kerrassaan. Olen pöristellut masupieruja menemään kuopuksen kanssa, hassutellut molempien lasten kanssa, ommellut vaatteita ja kutonut sukkia. Ennen kaikkea olen ollut läsnä lasteni elämässä.

Onnistumisen hetket on kuitenkin mahdollistanut se, että olen hoitanut hieman huonommin muita asioita, mitkä minulle ovat tärkeitä. Kuopukselle olen syöttänyt surutta kaupan pilttejä ja jättänyt osallistumasta mielenkiintoisiin ja kehittäviin tapahtumiin. Olen lukenut huonosti päiväkodin tiedotteita ja ollut näkemättä ystäviäni. Ennen kaikkea mahdollisuuksia antaa puolisoni, joka ottaa myös vastuun perheestä ja lasten hoidosta.

Olen usein myös laiminlyönyt itselleni tärkeän liikunnan ja lukemisen. Se saa minut kiukkuiseksi ja poissaolevaksi, mistä eniten kärsivät juuri ne omat lapset. Ja ai niin, olihan minulla kumppanikin. Kesällä olen onneksi löytänyt aikaa juuri liikunnalle ja lukemiselle. Kehityskohteena on se yhteinen aika puolison kanssa.

On ihan ok hehkuttaa onnistumisia somessa. On luonnollista jakaa ilon aiheita! On kuitenkin muistettava, että onnistumiset vaativat aina liudan epäonnistumisen tunteen sietämistä, epätäydellisyyttä ja hetkestä nauttimista. Meistä jokainen arvostaa eri asioista arjessa. Kiireen keskellä on valittava vain muutama kiva, itselle tärkeä juttu mistä haluaa pitää kiinni, jotta niiden toteutuminen on ylipäätään mahdollista. Erässä tuttavaperheessä keskityttiin puoli vuotta siihen, että viisihenkinen perhe sai riittävästi unta. kaikki muu oli toissijaista.

Aina on myös muistettava se, ettei kaikilla ole samat lähtökohdat, elämäntilanne tai voimavarat. Esimerkiksi einesruokailu tai viihdyttämisen ulkoistaminen sisäleikkipuistoon vaativat rahaa. Kaikilla ei ole ympärillä puolisoa tai isovanhempia, jotka auttavat. Mitä raskaampi vaihe on elämässä sitä pienemmistä asioista on revittävä ilo. Mutta se ei vähennä kenenkään hyvää vanhemmuutta. Kun tekee parhaansa, se riittää lapselle.

Helpottaa kun ymmärtää, ettei mikään vaihe kestä ikuisesti.

On ihanaa, että syksy on taas täällä. Esikoinen pääsee päiväkodin virkkeelliseen arkeen ja leikkeihin ystäviensä kanssa, ei minun kanssani. Ehkä ehdin keskittyä hieman enemmän kuopukseen ja puolisooni, mutta ennen kaikkea omiin, aikuisen mielenkiinnon kohteisiini.

Täydellisyys on sopiva määrä itsekkyyttä ja epätäydellisyyttä. Vaikein osuus on se, ettei kukaan muu anna minulle synninpäästöä tekemättömistä töistä, olen ainoa henkilö omassa elämässäni, joka sen voi tehdä.

Ja se on niin hemmetin vaikeaa.