No ei pilannut. Juntti suhtautuminen kielten opiskeluun voi sen tehdä!

Keskustellessa ”pakkoruotsista” Suomessa, kuulee usein argumenttina, että kun sitä ei koulussa kuitenkaan opi tarpeeksi hyvin tai että se vie tilaa muilta kieliltä. Käsittääkseni nykyajan koulutusjärjestelmässä pitää opiskella kahta vierasta kieltä, joista toisen tulee olla toinen kotimainen. Tämän lisäksi saa opiskella vapaaehtoisesti muitakin kieliä. Moni syyttää ruotsin opiskelua siitä, että vapaavalintaisia kieliä valitaan yhä vähemmän.

Toinen kotimainen kieli ei kuitenkaan ole vain kieli siinä missä muutkin, vaan se on meidän suomalaisten toinen äidinkieli. Sen oppiminen ei ole tärkeää vain siksi, että oppisi mikä on konsukiepre ja oliko se nyt en- vai ett-sukuinen sana. Se on tärkeää siksi, että se on osa meitä.

Ymmärrettävistä syistä kaikilla alueilla ruotsin kieltä ei koeta osaksi suomalaisuutta. Alueiden ruotsinkielisyys vaihtelee merkittävästä. Pohjanmaan maakunnassa ruotsia kuitenkin puhutaan enemmistökielenä. Myös esimerkiksi Suomen eteläisissä osissa on useita hyvin ruotsin kielisiä kuntia.

Ruotsinkielen opiskelua ei voi siksi ajatella vain sen kautta, että kuinka paljon sitä tarvitaan käytännössä. Sen tärkeyttä ei voida mitata vain sen kautta, että miten moni sitä oppii puhumaan sujuvasti. Siihen liittyy myös kulttuurinen ymmärrys kotimaamme väestöstä. (Sivumennen sanoen, itse toivoisin lisää tietoa myös saamelaisuudesta). Samalla tavalla kuin on tärkeä ymmärtää historiaa, tai taidetta, vaikka ei ammattia niistä aloista löytäisikään, on tärkeää ymmärtää ruotsin kielen perusta.

Pohjanmaa on kielellisesti erityinen paikka, mutta täällä sen hahmottaa aivan käytännössä, mikä rikkaus kielitaito on. Työyhteisöt ovat usein kaksi kielisiä ja jokainen puhuu itselleen luontevinta kieltä. Yhteisöissä, joissa kommunikaatio ei suju, eriytyy ihmiset äidinkielen perusteella omiin ryhmiinsä.

Suomalaisten suurin ongelma kielten kanssa on yleensäkin rohkeuden puute käyttää sitä. Ajatellaan usein, että kun ei osaa. Suurin osa osaa paljon paremmin kuin itse uskovatkaan, vaikka vähempikin riittäisi. Monesti yhteys löytyy, kun edes yritetään.

Jos koulussa ei tarvitse luoda minkään laista pohjaa ruotsin kielen oppimiselle, voi se pahimmillaan eriyttää suomen- ja ruotsinkielistä väestöä toisistaan yhä pahemmin. On totta että kasikielisyys tuo haasteita palvelujen järjestämiseen. On totta, että monissa tapauksissa väestö on jo erillään toisistaan. On totta, että kaikki eivät koskaan opi ruotsia ja on totta että vaikkapa saksa ja ranska ovat myös tärkeitä kieliä. Ruotsin kieli on kuitenkin osa meitä. Siihen pitää tutustua. Se ei voi olla sen varassa, että uskooko lapsi joskus tulevaisuudessa hyötyvänsä siitä vai ei. Sitä paitsi yhden kielen opettelu ei poista mahdollisuutta oppia toista. Päinvastoin, yhden kielen oppiminen opettaa oppimaan myös seuraavaa kieltä. Virkamiesruotsia ei läpäise ainakaan yhtään useampi opiskelija, vaikka ruotsi muutettaisiin vapaaehtoiseksi. Ihmiset eivät ala kuin ihmeen kaupalla puhua parempaa ruotsia, jos sen voi valita tai jättää valitsematta. Asenteissa kieliä kohtaan yleensä on kylläkin paljon parannettavaa.

Ruotsin kielen tuntemus luo sitä hyvää perustaa, josta jokaisella on mahdollisuus ponnistaa eteenpäin sekä taidon kohdata erilaisia ihmisiä. Tätä pitää vaalia, vaikka i- på- ja av-prepositiot eivät juuri nyt koululaista nappaisikaan.