Puhuin kerran väsyneelle asiakkaalleni sosiaaliohjaajana siitä, että on tarpeen pohtia sitä mikä on ylisuorittamista ja vähentää tätä tarvittaessa. Asiakkaani vastasi turhautuneena, että hän ei ylisuorita vaan selviytyy. Minusta se oli osuvasti ja paljon puhuvasti sanottu.
Vanhempina meihin kohdistuu valtava määrä vaatimuksia. Suurin osa vaatimuksista turvaa lapsen etua, kasvua ja kehitystä. Siinä mielessä ne ovat aivan paikallaan. Vanhemman pitäisi kuitenkin laskea omia vaatimuksiaan siten, että myös itse jaksaa ja voi olla läsnä lapsilleen. Se on paljon yksilöltä vaadittu.
Vanhemmuusohjeita lukiessani tai kuullessani, saan harvoin synninpäästöä tehdä jokin yksittäinen asia vähän sinne päin. Hampaiden harjaus, ruutuaika tai harrastuksiin osallistuminen tulisi ohjeiden mukaan toteuttaa tunnontarkarkasti, juuri eikä meilkein. Muuten voi tulla ei toivottuja seurauksia. Ruokavalio pitää olla monipuolista, muuten tulee puutostiloja ja sairauksia. No sitä en ainakaan lapsilleni halua. Riiteleminen puolison kanssa voi aiheuttaa mielenterveysongelmia lapsille. Pitäisi aina jaksaa ja osata olla rakentava.
Epäonnistumisia, epäonnistumisia ja vähän lisää epäonnistumisia. Kaikki niin tärkeitä ohjeita, että niistä on vaikea tinkiä. Eihän kukaan ”normaali” vanhempi tahallaan halua pahaa omalle lapselleen.
Työnohjaajani totesi hienosti, että 70%:n vanhemmuus on riittävän hyvää lapsen kasvun ja kehityksen kannalta. Se kuitenkin pitää sisällään sen, että häpeää ja epäonnistumisen tunnetta pitää vanhemman vain oppia sietämään ja tehdä asiat välillä vähän huonosti. Jos tässä onnistuu, lapset tuskin joutuvat kärsimään pelätyllä tavalla. Toisaalta, jos seurauksia alkaisikin näkyä, voi tekemistään kuitenkin korjata, kuten hyvä ystäväni juuri minua muistutti. Lapset ovat siinä mielessä onneksi varsin joustavia.
Himputin vaikeaa tästä armollisena itseään (ja lastaan) kohtaan olemisesta tekee tämä täydellisyyttä ja parempaa versiota itsestään painottava ympäröivä yhteiskunta. Harvoin klikkiotsikoidut jutut tarjoilevat riittävän hyvää versiota ohjeiden noudattamisesta. Sen sijaan ohjeiden noudattamatta jättämisen mahdollisista hirvittävistä seurauksista muistetaan aina mainita.
Toivoisin tässä tehokkuutta korostavassa yhteiskunnassa juttuihin enemmän lievennys lausahduksia hyväntahoisten ohjeistusjuttujen yhteydessä. Jutun yhteydessä voisi vaikkapa lukea, että lapsi kyllä kasvaa ihan riittävän hyväksi ihmiseksi näillä ja näillä panostuksilla, mutta jos tässä asiassa haluat kokeilla isompaa panostusta, voit kokeilla tällaista tai tällaista. Joskus onkin ihan paikallaan panostaa vanhempana johonkin erityisen tärkeänä pitämäänsä osa-alueeseen vaikkapa 95%:sti. Joskus kun pystyy antamaan vaikkapa vain 50%.
Armollisuus ja omat mielenterveystaidot ovat hirvittävän tärkeitä taitoja ja on upeaa että on olemassa maaretkallioita sanallistamassa meille kaikkea sitä. On kuitenkin rehellistä tunnustaa, että myös nämä taidot vaativat meiltä yksilöinä paljon voimavaroja ja kapasiteettia. Armollisuudesta tulee liian helposti yksi vaatimus muiden joukossa, jossa jälleen voi epäonnistua.
Joillekin meistä, varsinkin tunnollisuuteen tottuneilla, voi olla houkuttelevampaa yrittää vanhemmuutta yli omien voimavarojensa, jotta huonommin tekemiseen liittyvää häpeän tunnetta ei tarvitsisi kohdata. Lapsen perustarpeet turvataan kuitenkin parhaiten olemalla inhimillinen ihminen, joka välillä sortuu ylisuorittamiseen ja välillä puolestaan olemalla aika surkea vanhempi. Keskiarvo voi silti olla täysin riittävä lapsen kasvatukseen.
Itse ”mittaan” välillä vanhemmuuttani kuuntelemalla lasteni leikkejä. Pääsääntöisesti niissä erilaiset hahmot esiintyvät ihan hyväntahtoisina (paitsi pahikset), epätäydellisinä tyyppeinä, jotka puhuvat toisilleen riittävän kivasti. Ainakin leikki on rikasta. Se riittäköön tässä kohtaa.
