Itsekriittisyys.

Sen me vasemmalla osaamme. Osaamme ruoskia itseämme jokaisten vaalien tai oikeastaan liki jokaisen poliittisen tilanteen jälkeen selkäämme niin, että syntyy verisiä jälkiä. Jäämme liikaa syyttelemään itseämme ja/tai toisiamme sen sijaan, että käyttäisimme tätä tarmoa maailman muuttamiseen.

Keskustelu liikkeessämme velloo hyvin paljon itsekritiikin ympärillä ja hieman epäilenkin, että se on toisaalta rajoite myös koko Vasemmiston kasvulle, koska kuka maailmanparannushaluinen ihminen haluaa lähteä pelkästään ruoskimaan itseään ja löytämään asioista huonoja puolia? Noh, onhan (meitä) masokisteja moneen lähtöön.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei tekemisiämme saisi arvioida ja tehdyistä virheistä oppia. Se on tärkeä asia tottakai! Virheitä tulemme tekemään toisaalta niin kauan kuin hengitämme, koska kaikki ihmiset tekevät virheitä. Niitä tehtiin Lipposen ja Kataisen hallituksissa, ja varmasti tehdään myös Rinteen hallituksessa. Kaikki puolueet tulevat tekemään virheitä. On kuitenkin eri asia, toimiiko puolue (joka tarkoittaa sen muodostavia ihmisiä) periaatteidensa mukaan. Itse ainakin uskon, että esimerkiksi
tällä hetkellä Vasemmistoliiton hallitusneuvottelijat rakentavat ohjelman, johon voi
uskoa. Rauha ja tuki heidän tärkeälle työlleen.

Tuleva hallitusohjelma ei varmasti tule olemaan täydellinen, vaikka rakennamme sen tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa vasemmistolaisimmalla mahdollisella kokoonpanolla. Joudumme silti tekemään vaikeitakin kompromisseja. Niitä tehdään myös jatkuvasti kunnallisessa päätöksenteossa. Vasemmistoliitolla ei ole millään paikkakunnalla Suomessa yli 50 prosentin kannatusta. Ja demokratian kannalta oikeastaan hyvä niin. Joudumme aina tekemään yhteistyötä toisten tahojen kanssa. Emmekä toisaalta tule koskaan olemaan täydellisiä politiikkoja.

Mielestäni tärkeintä kuitenkin on se, että Vasemmistoliitto voisi politikallaan ja linjoillaan luoda aina myönteistä uskoa huomiseen. Ja samalla tätä yhteiskuntaa rakennettaisiin yhteistyössä puolueväen kesken, toinen toisiamme myönteisesti tukien ja tsempaten. Valetaan toisiimme itseluottamusta, koska sitä jokainen politiikassa mukana oleva ihminen tarvitsee.

Tehdään siis toivon politiikkaa, josta tuore kansanedustajamme Veronika Honkasalo on tehnyt kirjan. Itse en ole sitä vielä lukenut, mutta tulevana kesänä saattaisi hyvinkin olla tähän aikaa. Vaikka sisäiset skismamme syövät välillä myös allekirjoittanuttakin kovasti, niin kyllä tämä hoitajahumanisti haluaa tehdä maailmasta aina vain paremman paikan. Ja niin haluamme me kaikki vasemmalla olevat. Sanotaan se ääneen ja puhalletaan yhteen hiileen.