Yhteiskuntasopimusta sorvataan nyt usean prässin läpi. Kiireessäkin päättäjä joutuu usein katsastamaan järjestönsä sääntöjä, joissa määritellään yhdistyksen toimintaa ja tarkoitusta.

Työehto- ja palkkaneuvotteluissa on aina työnantajapuoli pitänyt kiinni siitä, että joka ikinen pieninkin työehtoihin liittyvä parannus on laskettu kustannukseksi, joka on laskenut palkankorotusvaraa. Jos taas työehtoja viilataan toiseen suuntaan, tulee luonnollisesti myös palkankorotusvaran toimia toiseen suuntaan.

Kun katsastaa joidenkin keskusjärjestöjen ja liittojen sääntöjen määräyksiä yhdistyksen tarkoituksesta, on ainakin hetkeksi istuttavan miettimään mahdollistavatko nämä etujärjestöjen säännöt sopimusta, joka kokonaisuudessaan heikentäisi järjestöjen jäsenten työ- ja palkkaehtoja. Nollatasoisen sopimuksen säännöt vielä mahdollistavat, mutta miinusmerkkistä onkin vaikeampi sääntöjen kautta perustella. Ainakaan varovaisempi päättäjä ei tällaista mahdollisesti sääntöjen vastaista päätöstä tee muulla kuin itse säännöistä päättävällä tasolla.

Mikäli yhteiskuntasopimuksesta syntyy neuvotteluratkaisu, joutuu varmasti useampikin lainoppinut miettimään esimerkiksi sääntöjen kehittämissanan merkitystä. Kehittää sanalla kun usein ymmärretään paremmaksi muokkaamista. Kauniin muotoisia kukkasia on suusta tultava, mikäli sana saadaan taivutettua kattamaan myös etujen menetyksiä.

Joissakin ammattiosastojen säännöissä on myös määräykset toimia jäsenten työ- ja palkkaehtojen parantamiseksi. Säännöissä voi tulkita jopa olevan toimintavelvoite niin sanottuja pakkolakeja ja jäsenten työehtoja heikentäviä paikallisia sopimuksia vastaan.

Elämme siis mielenkiintoisia hetkiä myös järjestöjen sääntökirjasten kanssa. Usein niiden tekoon on käytetty melkoinen määrä työtunteja ja tuskan hikeä.