Keskustelu maailmanpolitiikan etupiireistä on saanut erikoisia piirteitä. Uutisista tutun väittämän mukaan etupiirien aika on ohi. En valitettavasti itse voi allekirjoittaa väittämää. Tukea epäilyilleni olen löytänyt kahdesta parin viime vuoden aikana ilmestyneestä kirjasta.
Ensimmäinen, Peter Frankopanin Silkkitiet (Atena, 2021), on kertomus maailmankaupan historiallisista etupiireistä. Toinen, David Vinen The United States of War (University of California Press, 2020), on kertomus USA:n globaaleista etupiireistä.
Frankopanin teosta kutsutaan uudeksi maailmanhistoriaksi. Ja sitä se onkin, vaikka esimerkiksi Afrikka jää aika vähälle huomiolle. Mutta totta kuitenkin on, että perinteisen euroamerikkalaisen tulokulman sijaan itä ja Aasia saavat kirjassa perinteistä suuremman painon.
Länsimainen historiankirjoitus alkaa yleensä muinaisesta Kreikasta ja Roomasta ja päätyy renessanssin, valistuksen ja teollisen vallankumouksen kautta nykypäivään. Historia idässä (orientti) on eräänlaista heijastumaa lännen (oksidentti) sivilisaation ylivoimasta.
Tällainen historiankirjoitus on tehnyt tilaa myös etupiiriajattelulle.
Vaikka raja idän ja lännen välillä on kulkenut milloin missäkin, niin aina se on myös muistettu institutionalisoida osaksi alueellisia etupiirejä. Ja vaikka etupiirien isännät ovat taajaan vaihtuneet, lännen etupiirien militarisoinnista ei ole koskaan tingitty.
Hyvä esimerkki tästä ovat Itä-Intian kauppakomppaniat. Ne olivat sotilaallis-hallinnollisia keinoja pakottaa Kiina, Intia ja eräät muut Kauko-Idän maat ja alueet vuosisadoiksi kolonialisiin, eurooppalaisia isäntävaltioita suosiviin sopimuksiin.
Sopimukset mahdollistivat laillistetun, isäntämaiden parlamenttien hyväksymän riiston. 1800-luvulla sopimuksista tuli niin kattavia, että ne muodostivat pohjan myös kaikelle ei-taloudelliselle vallankäytölle. Tätä riiston kohteena olleet maat ja alueet eivät ole unohtaneet.
Tämän asiantilan voi todentaa mm. YK:n äänestysluetteloista. Ja toki se näkyy myös pahenevina kiistoina maailmantalouden pelinsäännöistä esimerkiksi WTO:ssa (World Trade Organisation), missä riitojen ratkaisumenettely on 2000-luvulla kriisiytynyt.
Toinen esimerkki on rajanveto Euroopan ja Euraasian talousalueiden välillä.
En usko, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan on selitettävissä vain Venäjän sotilaallisella turvallisuudella. Huomattavasti parempi selitys Venäjän toiminnalle nousee Euraasian talousalueeseen liittyvistä odotuksista, joiden historiallista merkitystä on vaikea liitoitella.
Mutta jos Venäjällä nyt todellakin kuvitellaan, että kaksisuuntainen, molempia osapuolia hyödyttävä etupiiri on korvattavissa yksisuuntaisella alistussuhteella, maan taloudellinen ennuste on todella huono. Minun tiedossani ei ole yhtään valtiota, joka olisi kehittynyt vahvaksi ja vakaaksi eristäytymällä.
Jo sata vuotta sitten nähtiin, että se joka hallitsee silkkiteitä, hallitsee koko maailmaa. Mutta Venäjän aloittaman hyökkäyksen jälkeen jo kolme maata – Ukraina, Georgia ja Moldova – on kääntänyt tälle mahdollisuudelle selkänsä ja sen sijaan päättänyt hakea EU-jäsenyyttä.
Euraasian rajamaiden lisäksi konflikteja voi toki ennustaa ainakin Arfikkaan ja Arktikselle, missä etupiirejä yhä voimaperäisemmin rakennellaan. Eikä niin tehtäessä, ei myöskään lännessä, ole edes yritetty vältellä sellaisia ilmaisuja kuin ”oma takapiha” ja resurssien hyödyntäminen omaksi ja liittolaisten eduksi.
Tästä siirrynkin sitten toiseen kirjaani.
Nyt monet väittävät, että Venäjän aggression pysäyttäminen edellyttää vastavoimaa, liittoutumista USA:n ja Naton kanssa. David Vinen kirja USA:n globaaleista etupiireistä ei kuitenkaan kieli laadullisesta vaihtoehdosta venäläiselle militarismille.
USA on turvannut etupiirinsä noin 800 sotilastukikohdalla eri puolilla maailmaa, pääosin kaukana omista puolustettavista rajoista. Luku on käsittämättömän suuri kaikkiin muihin maihin verrattuna. Esimerkiksi Venäjällä on ulkomailla vain 13 tukikohtaa ja Kiinalla yksi.
Järjestely mahdollistanut ns. jatkuvan sodan, josta me tiedämme vain sen, mitä meidän annetaan tietää. Valtaosa sodista ja niitä tukevista salaisista operaatioista, kuten epämieluisten hallitusten vaihdoksista, on käyty operatiivisella vastuulla, ilman suoraa poliittista valtuutusta.
Niiden tuottamaa ruumismäärää emme tiedä. Jonkinlaisen arvion voi toki tehdä kun USA:n hallinnossa yleisesti käytössä oleva 50 vuoden salausaika umpeutuu. Siksi 1950-luvun salaiset sodat ovatkin jo ainakin osin alan tutkijoiden tiedossa. Mutta 2000-luvun alun sotien luonnetta voimme arvioida vasta noin 2050 alkaen.
Tukikohtavetoinen kehitysmalli syntyi osana USA:n itsenäistymis- ja laajentumisprosessia. Mutta toisen maailmansodan jälkeen ero muihin on vain kasvanut. Kun Euroopassa vakautta haettiin satsauksilla hyvinvointivaltioon, USA:ssa tavoitteeksi asetettiin sotilaallinen herruus.
Eikä rahan puute ole toistaiseksi ollut kovin suuri ongelma.
USA:n puolustusbudjetti vuonna 2020 oli 778 miljardia, josta noin 200 miljardia tukikohtien menoja. Parista auditointiyrityksestä huolimatta tätä tarkempia lukuja on vaikea esittää, Mutta varmasti rahalle löytyisi muutakin käyttöä, kuten rankasti alibudjetoitujen sosiaali-, terveys ja koulutusjärjestelmien rahoitus.
Kumpikaan valtapuolue ei kuitenkaan ole valmis ”puolustuksesta” tinkimään. Viime kädessä siitä pitää huolen puolustusministeriön (Pentagon), puolustusteollisuuden ja kongressin muodostama sotateollinen kompleksi, josta presidentti Eisenhower varoitti jäähyväspuheessaan vuonna 1961.
Pohjimmiltaan tällainen järjestely on malliesimerkki poliittisesta korruptiosta, jossa keskenään liittoutuneet edunsaajatahot ovat kaapanneet valmisteluvallan (regulatory capture) ilman että kukaan edes sisäpiirin ulkopuolelta voi menettelyä kyseenalaistaa vaarantamalla samalla omaa poliittista uskottavuuttaan.
Tämä on USA:n omaksuman kutsumuskohtalon (manifest destiny) poliittinen merkitys tänään. Se ei selvästikään perustu niin sanottuun laajaan turvallisuuskäsitykseen, jota esimerkiksi Suomessa on tähän asti yritetty kunnioittaa. Nähtäväksi jää, mtä kunnioitetaanko myös jatkossa.
Tukikohtien tunnusmerkistö on ajan saatossa muuttunut.
USA:n suurimmat tukikohdat ovat eräänlaisia mini-Yhdysvaltoja, saaria tai muusta ympäristöstä esitettyjä ”territorioita”, joilta alkuperäisväestö on poistettu. Jopa nurmikoiden huollosta vastaavat ”nurmikkoninjat”, ovat usein lähetettyä työvoimaa jostakin muualta.
Pienempiä niistä kutsutaan ”lumpeenlehdiksi” (Lily Pad), joustavan offensiivin verkostoksi kohti potentiaalista vihollista. Yleensä nämä ”lilitkin” ovat saaria tai saarekkeita, mutta myös tukikohtien yhteiskäyttö esimerkiksi isäntämaan sotavoimien kanssa on nykyään mahdollista.
Hyvä esimerkki tästä on kumppanuussopimus Filippiinien armeijan kanssa. Sen myötä maassa, jonka perustuslaki kieltää ulkomaiset tukikohdat omalla maaperällään, harjoitellaan nyt yhdessä sotaa ja sotilaallisen avun vastaanottamista ikään kuin pysyvänä asiantilana.
Myös Suomen ja Naton välinen isäntämaasopimus vuodelta 2014 oikeuttaa Naton ja sen jäsenvaltioiden joukkoja perustamaan tukikohtia Suomen alueelle sekä rauhan että kriisin aikana. Suomen puolesta yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoitti puolustusvoimien komentaja.
Toistaiseksi tätä optiota ei ole vielä käytetty. Mutta en olisi kovin yllättynyt, jos Suomessakin tukikohdan tunnusmerkistön täyttävien järjestelyjen määrä alkaisi kasvaa ilman, että poliitikot siitä kovin paljon tietäisivät. Sehän olisi vain pieni painopistemuutos operatiivisen toiminnan sisällä.
Vuodesta 2001 lähtien tukikohtia on perusteltu sodalla terrorismia vastaan.
Tämä presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn alun perin muotoilema oppi on sittemmin tuottanut lähes miljoona ruumista (valtaosin siviilejä), historian suurimman pakolaisuusaallon ja noin 6,4 biljoonan kulut pelkästään USA:n veronmaksajille. On tärkeää huomata, että siinä opissa Natolla on vain mukautujan rooli.
USA:n hallinto ja sen taustalla vaikuttava sotilasteollinen kompleksi ovat kuitenkin katsoneet, että tukikohdat ovat olleet hintansa väärti. Ilman tätä satsausta – näin kompleksin lobbarit väittävät – rauha ja vakaus olisi huomattavasti nykyistä heikommissa kantimissa.
Tilastojen valossa näyttäisi käyneen päinvastoin. Terrorismin vastaisen sodan myötä aseellisten konfliktien ja niissä mukana olevien terroristiryhmien määrä on moninkertaistunut. Ja mitä autoritaarisiin hallituksiin tulee, niiden määrä on nyt suurempi kuin koskaan 2000-luvulla.
Globaali tukikohtien verkosto on myös tehnyt sodista todennäköisempiä. Sodat eivät välttämättä ole kenenkään suora tavoite, mutta keinot, joilla vakautta ja vaurautta tavoitellaan johtavat helposti yksipuolisiin, vahvimman etua vahvistaviin sopimuksiin, joita on helppo kritisoida.
Myös USA:n oma sisäpolitiikka on militarisoitu tavalla, joka Trumpin hallinnon aikana tuli näkyväksi myös Pax Americanaan uskoville. On kuitenkin tärkeää huomata, että Bush/Cheneyn sotaopista on sittemmin tullut myös demokraattien työkalu, paremmin Nato-yhteensopivaksi modifioituna.
On aika vetää yhteen.
Silkkitiet on jo parin vuosituhannen ajan ollut yksi keskeisimpiä kaupan kulkureittejä. Ja nyt sen merkitys on taas nousussa mm. Venäjän ja Kiinan intressit yhdistävän Euraasian talousalueen muodossa. Minkä muodon Ja merkityksen nämä uudet silkkitiet saavat, jää nähtäväksi.
Mutta varmasti ne muodostavat pysyvän etupiirin muillekin toimijoille. Erityisen kiinnostava se on EU:lle mutta varmasti myös USA:lle ja Natolle. Venäjän hyökkäys Ukrainaan voi tosin pitkäksi aikaa sumentaa näköalan tasapainoiselta, kaikkia osapuolia hyödyntävältä sopimiselta.
Kun sodan kynnys on nyt ylitetty, vastakkainasettelun alasajo vie varmasti kauan. Kuinka kauan, riippuu myös siitä, millaisiin etupiireihin jatkossa tähdätään. Jos Venäjän voimapolitiikkaa lähdetään patoamaan liittoutumalla USA:n kanssa, ajaudutaan helposti ojasta allikkoon.
USA:n offensiivisen turvallisuuden käsite ei ole laadullinen vaihtoehto sille, mitä Venäjä ja Putin nyt tekevät. Suurin ero on siinä, että se mitä USA on tehnyt globaalisti viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, Venäjä tekee nyt omalla läntisellä rajallaan.
Molemmat maat näyttäisivät myös luopuneen laajan, polarisaatiota ehkäisevän turvallisuuden tavoittelusta. Siksi toivon, että suomalainen keskustelu etupiireistä kykenee tuottamaan muitakin vaihtoehtoja kuin liittoutumisen USA:n ja Naton kanssa.
Erkki Laukkanen