USA:n aseteollisuus on maailman suurin. Yli puolet 100 suurimmista aseteollisuuden yrityksistä on amerikkalaisia. Näiden yhtiöiden myynti ja siihen liittyvät järjestelyt ovat USA:n valta-aseman kriittinen tekijä, USA-vetoisen unilateralismin ydin.
Suomalaisessa keskustelussa USA:n sotateollinen kompleksi on esitelty lähinnä Venäjän vastavoimana, vailla muita merkityksiä. On kuin presidentti Eisenhowerin jäähyväispuheessaan 1961 esittämät varoitukset kompleksin liiallisesta vaikutusvallasta olisi kokonaan unohdettu.
On siis syytä palauttaa mieleen, miten amebamaisesta vaikutusverkostosta oikein puhumme. Käytän lähteenäni pari vuotta sitten julkaistua tutkimusta siitä, kuinka Yhdysvaltain sotateollinen kompleksi on järjestellyt myyntinsä Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan läpeensä korruptoituneille asiakasvaltioille.
Tutkimus toimii myös johdatuksena siihen, millaisiin vaikuttamiskeinoihin meidän olisi pitänyt varautua myös täällä Pohjolassa. Toki näitä keinoja käyttävät muutkin, mutta USA:n kyky ”vivuttaa” on edelleen aivan omaa luokkaansa. Siitä pitävät huolen lainsäädäntöön jätetyt funktionaaliset, myyntiä lisäävät porsaanreiät.
Määrätietoisen vivutuksen tuloksena on syntynyt asiakasvaltioiden järjestelmä, eräänlainen sotateollinen klientilismi, jossa asiakkaan rooliin ajautuneilla aseiden ostajamailla on sekä taloudellinen että poliittinen, lähes pakkoa muistuttava motiivi tukea aseita tuottavien isäntämaiden ulkopoliittisia tavoitteita.
”Poliittisesti neutraalit” puitteet tälle vivutukselle tarjoaa amerikkalaisten kauppakamarien maailmanlaajuinen verkosto, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä.
Aloitetaan lobbauksesta.
USA:n aseteollisuus on yksi vahvimmista lobbareista ikinä. Omien lobbareiden lisäksi alan yrityksillä on käytössä yhteisiä, koko alaa edustavia etujärjestöjä ja viestintätoimistoja, joiden toimialueena on koko maailma. Heitä löytyy myös erilaisten ”riippumattomien” uutistoimistojen palkkalistoilta.
Kun lobbaus raamitetaan amerikkalaisella sodan kuvastolla, jossa vain USA:n vastustajat aiheuttavat inhimillisiä kärsimyksiä, USA:n aseet alkavat näyttää rauhan aseilta, olipa niiden tuhovaikutus mikä tahansa. Myös Suomen mediassa tämä kuvasto on ollut ahkerassa käytössä.
Asemyynnillä rahoitetaan myös vaalikampanjoita.
Puoluepoliittisen valta-aseman saavuttaminen ja säilyttäminen on kallista. Mutta ei hätää: aseteollisuus kyllä auttaa, jos ”molempia osapuolia hyödyttävästä yhteistyöstä” onnistutaan sopimaan. USA:n molemmat valtapuolueet ovat huomanneet tämän jo kauan sitten.
Kuten muusta kirjallisuudesta tiedämme vaalirahaa on riittänyt myös asiakasvaltioihin. Myös niissä vaalituki ja kaikki siihen rinnastettava tuki ohjataan ”ystävällismielisille”, USA:n intressejä ymmärtäville tahoille. Ja toisin kuin on annettu ymmärtää, tuen ehtona ei ole sitoutuminen demokraattisiin arvoihin ja prosesseihin.
Pyöröovi puolustushallinon ja alan yritysten välille heiluu entistä vilkkaammin.
Perinteisesti pyöröovella on havainnollistettu liikettä yksityisen ja julkisen sektorin avainpositioiden välillä siten, että lopulta kukaan ei tiedä, perustuuko valmistelu yksityiselle vai julkiselle intressille. Kuten myöskään sitä, onko valmistelu linjassa julkilausuttujen poliittisten tavoitteiden kanssa.
2000-luvulla pyöröovi-ilmiö on vakiintunut eräänlaiseksi holvikaareksi, jonka alla yritykset ja kenraalit voivat sopia myös poliittisesti merkityksellisistä asioista. Tällaisessa toimintakulttuurissa operatiivisen ja poliittisen välinen raja on kuin veteen piirretty viiva: lähes mahdoton todentaa.
Kuvaan kuuluvat myös erilaiset kompensaatiomaksut.
Asiakasmaan kanssa voidaan sopia myös erillisistä, sen vallanpitäjien erityisedut turvaavista kompensaatiomaksuista. Niiden tehtävä on palkita tilaaja ja / tai tilauksen järjestäneet tahot siitä, tilaus on suosinut amerikkalaista tuottajaa tai oikeudesta tukikohtaan asiakasmaan maaperällä.
Vuosittain Pentagonissa sovitaan kymmenistä, varsinaisen hankintasopimuksen päälle tulevista kompensaatiomaksuista. Tärkeissä, strategista merkitystä omaavissa kaupoissa kompensaatiomaksu voi toki olla miljardeja. Kompensaation todellisen merkityksen tietävät vain sopijaosapuolet, jos nekään.
On olemassa myös ns. pehmeitä keinoja.
Näihin kuuluvat esimerkiksi ajatushautomojen, mediakampanjoiden ja akateemisten, tai akateemisilta näyttävien, tutkimusten rahoitus. Pehmeää vaikuttamista tapahtuu myös erilaisissa julkisissa tai puolijulkisissa valmisteluelimissä esimerkiksi asiantuntijalausuntojen muodossa.
Suomen hävittäjähankkeessa ulkopuolisena auditoijana oli konsulttiyhtiö Deloitte. On vaikea sanoa, kuinka riippumaton konsultti oli. Mutta muusta kokemuksesta tiedän, että konsultit eivät ole juuri koskaan lausuneet mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa konsultoinnin tilaajan odotusten kanssa.
Ja sitten on koko joukko piiloon jääviä eturistiriitoja.
Niitä syntyy, kun virkamiehet tekevät päätöksiä, jotka hyödyttävät mahdollisesti myös heitä itseään joko suoraan tai välillisesti, eri tavoin ketjutettujen etuuksien muodossa. Tällaisten eturistiriitojen tunnistaminen on aidosti vaikeaa. Tämä koskee myös eturistiriitojen subjektiivista tunnistamista.
Vielä siinä vaiheessa, kun Pentagonin kiinnittää asiakasmaan kenraalin rintaan mitalin palveluksista USA:lle ja vapaudelle, palkittava voi kokea tehneensä vain sen, mitä jokainen isänmaallinen alan upseeri olisi tehnyt: hankkinut maalleen parasta, mitä markkinoilta saa.
Puhumme siis hyvin monimutkaisesta vaikutusverkostosta.
Siitä, miten verkosto missäkin asiakasvaltiossa toimii, meillä on hyvin vähän julkista tietoa. Esimerkiksi Transparency Internationalin tuottama aseteollisuuden korruptioindeksi arvioi vain sitä, miten kussakin aseita myyvässä maassa toimialan sisäisiä korruptioriskejä kontrolloidaan.
Siinä arvioinnissa USA pääsee keskiviivan paremmalle puolelle. Jos arviointi kattaisi myös kaikki edellä esittelemäni ”vivutuksen”, tulos olisi varmasti huomattavasti keskimääräistä synkempi. Mutta olisin todella yllättynyt, jos Suomen omat turvallisuuselimet tämän ongelmaksi tunnustaisivat.
Se kun ei oikein sopisi asiakasvaltion toimenkuvaan.
Asiakasvaltion roolin omaksuneita maita eivät integriteettiongelmat ole koskaan aidosti kiinnostaneet. Kyllä hankinta on melkein aina suosinut toinen toistaan parempia aseita, joiden toimintakyky on myös käytännössä osoitettu myyjämaiden ja niiden liittolaisten käymissä sodissa.
Uutisten mukaan Suomen tuoreet hankinnat ovat suosineet USA:sta ja Israelista hankittuja aseita. Periaatteessa tällaista hankintakulttuuria voisi pitää merkittävänä maailmanpoliittisena linjauksena. Mutta asiakkaan roolin omaksunut valtio pesee tietysti kätensä tässäkin asiassa.
On taas aika vetää yhteen.
Jo Suomen hävittäjähankintaa valmisteltaessa ihmettelin valmistelusta vastaavien kenraaliemme lausuntoja, joissa kaikki syytökset poliittisesti korruptoituneesta, Lockheed Martinia suosivasta valmistelusta kiellettiin ikään kuin periaatteellisena mahdottomuutena. No, kannattaa lukea ainakin täältä ja täältä.
Mutta aivan omalle tasolleen ihmetykseni on nostanut se tapa, jolla Natoa on viime kuukausina lobattu. Vaikutelmaksi on jäänyt, että mitä tahansa vastavoima Venäjälle käy. Eikä liittoutumisessa USA:n sotateollisen kompleksin kanssa voi olla mitään erityistä ongelmaa.
Itse olen sitä mieltä, että tällainen ajattelutapa ei ole poliittisesti kestävällä pohjalla. Tiettävästi Suomi ei ole ainakaan virallisesti tehnyt päätöstä USA-vetoisen unilateralismin puolesta. Mutta asejärjestelmien hankinnassa Suomi käyttäytyy ikään kuin sellainen päätös olisi jo tehty.
Ja niin kai se käytännössä onkin.
Erkki Laukkanen