SDP:n eduskuntaryhmän selvän enemmistön tuki Orpon-Purran hallituksen ajamalle ”käännytyslaille” on herättänyt keskustelua. Syyksi tuelle on esitetty mahdollisuus paluusta kokoomuksen ja demareiden muodostamaan valta-akseliin, ns. sinipunaan.
No, väreistä viis – minusta ne ovat menettäneet poliittisen merkityksensä jo kauan sitten – mutta keskusta – oikeistolaisen valta-akselin elvyttämiselle löytyy tiettävästi nyt kannattajia myös sinipunan perinteisistä apupuolueista sekä työmarkkinajärjestöistä.
Millaisista poliittisista linjauksista sinipunan uusi tuleminen voisi nousta?
Sitä minä en tiedä, niin perusteellisesti sinipunan aiempi kehyskertomus vastuullisesta taloudenpidosta, työelämän kolmikantaisesta sääntelystä ja heikomman osapuolen suojelusta on nyt muuttunut. Ja se muutos alkoi jo edellisen sinipunan, Paavo Lipposen hallinnon aikana 1995 – 2003.
Mitä erityisesti kolmikantaan tulee, sen sisällöllinen hajoaminen oli jo vuonna 2005 niin pitkällä, että kirjoitin siitä blogin otsikolla Kolmikanta ja sen jälkeen. Jo silloin oli nähtävissä, että kolmikanta on supistunut arvopohjaisesta ajattelutavasta eräänlaiseksi sisäpiirin keskinäiseksi diilausmenetelmäksi.
Ja viime vuosina vauhti on vain kiihtynyt, koska ideologisesti ja periaatteellisesti johdonmukaiselle kehyskertomukselle ole enää sellaista tarvetta kuin vielä 1990-luvulla oli. Samaa tarkoittaen Timo Soini puhui tämän aamun Jälkiviisaissa ideologiat ja juridiikan ylittävästä valtapoliittisesta käyttäytymisestä.
Mutta kuinka pitkälle se riittää?
Sitäkään minä en tiedä, koska uudessa poliittisessa kulttuurissamme on niin vähän ohjelmallista vuorovaikutusta. Ideologisen leimautumisen pelossa vaaleihin mennään jopa ilman vaaliohjelmia. Ja jos ohjelmia kirjoitetaan niiden ilmaisumuodot ovat niin retorisia, ettei niistä Erkkikään ota selvää.
Suomessa poliittinen vaihdanta on typistynyt ns. luottomiesten väliseen luottamukselliseen vaihdantaan tyyliin ”rapsuta sinä minua, niin minä rapsutan sinua”. Enkä näin sanoessani puhu mistään salaliitosta, vaan vallankäyttöelinten solmukohdissa vaikuttavasta sisäpiiristä, joita on kaikissa demokratioissa.
Ilmiö on sukua korruptiokirjallisuudesta tutulle poliittiselle korruptiolle, jossa demokratia ja sen instituutiot ovat salamyhkäisen koplaamisen ennakkoehto. Ilman luottamusta demokratiaan ja sen lahjomattomiin instituutioihin, mittava sisäpiirin keskinäinen ja salattu vaihdanta ei olisi mahdollista.
Mutta mitä sisällöllistä myytävää heillä voisi olla?
No, sitäkään minä en tiedä. Mutta sujuvan vaihdannan ennakkoehto on, että kaikilla sisäpiirin jäsenillä on sekä myytävää että ostettavaa. Jos ei ole, sisäpiirin jäsenyys ja sen keskinäiset edut ovat kaltevalla pinnalla. Sekä ostettavaa että myytävää on siten usein oltava yli sen, mitä oman puolueen ohjelmassa lukee.
Kyllähän myös SDP vaaliohjelmassaan edellytti ”ihmisoikeuksien kunnioittamista ja kansainvälisten sopimusten noudattamista kaikkialla”, mutta käännytyslaista äänestettäessä nämä seikat hävisivät ”kansalliselle turvallisuudelle” ja ”välineellistetylle maahanmuutolle”.
Nähtäväksi jää, johtaako SDP:n valtataktinen äänestäminen toivottuun tulokseen, sinipunan syntysanoihin, kuten Timo Soini aamun Jälkiviisaissa ennusti. Itse en ole siitä ollenkaan varma. Takinkäännös turvapaikan hakuoikeutta koskevassa asiassa ei yhteistyön pohjaksi riitä.
Kolmatta linjaa takaisin?
Periaatteessa sinipunan yhteistyön aatteelliseksi pohjaksi voisi sopia Anthony Giddensin 1990-luvulla hahmottelema kolmas tie uusliberalismin ja sosialidemokratian välissä. Siitähän myös hiljattain valtaan nousseen Iso-Britannian työväenpuolueen puheenjohtaja Keir Starmer on puhunut.
Mutta kyllä sekin tie on niin tuhdisti korukielellä kuorrutettu, ettei siitä uuden sinipunan aatteelliseksi pohjaksi ole sen enempää kuin siitä oli vuosituhannen vaihteessa: aluksi sen nimeen vannottiin, mutta kiitos käsitteen sisäisten ristiriitojen sekin into lopahti finanssijohtoisen kapitalismin lamaan vuosina 2008 – 2009.
Totta kuitenkin on, että kolmas linja – ainakin pääpiirteissään – sisältyy EU:n vuonna 2007 hyväksymään uuteen työmarkkinamalliin, joustoturvaan, jossa työsuhdeturva, jonka merkitystä ay-liike on perinteisesti alleviivannut, on korvattu oletetulla, lisäjoustojen tuottamalla työllisyysturvalla.
Mutta on vaikea nähdä, että SDP ja sen mahdolliset apupuolueet voisivat tällä tiellä enää jatkaa. Se tuli nähdäkseni selväksi viime talvella irtisanomismenettelyn helpottamista koskevissa äänestyksissä Suomen eduskunnassa. Johonkin se valtataktisenkin äänestämisen rajaa täytyy selvästikin piirtää.
Mitä tästä päättelemme?
Valtateknisesti sinipuna on yhtä mahdollinen nyt kuin vuosituhannen vaihteessa. Mutta sen aatteelliset ja ohjelmalliset perusteet ovat nyt huomattavasti enemmän levällään kuin ne vuosituhannen vaihteessa olivat.
Ei hyvältä näytä.
Erkki Laukkanen