Ikuista elämää emme voi ostaa, mutta kaikista muista asioista voidaan sopia. Hyvä esimerkki tästä on Raimo Sailas, Suomen talous- ja sopimuspolitiikan Kekkonen. Hänestä tuli instituutio jo eläessään.
Millainen instituutio?
Jarkko Vesikansan kirjasta Laman taittaja, Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä (Seven 2016) syntyy vaikutelma vapaasta radikaalista kaikkien sidonnaisuuksien tuolla puolen. Vähän niin kuin se kuuluisa näkymätön käsi, kaitselmuksen korvike jumalattomille markkinoille.
Sailaksen vallankäyttö ei ole rajoittunut sellaisiin perinteisiin kaksoisrooleihin, joita vallankäyttäjämme ovat Mannerheimista alkaen kenenkään puuttumatta hyödyntäneet: yhtäällä puhutaan läpinäkyvän ja demokraattisen päätöksenteon puolesta, toisaalla maksimoidaan näkymätön sisäpiirin valta.
Neljän vuosikymmenen aikana Sailas institutionalisoi lukuisat roolinsa osaksi Suomen mallia, osaksi sitä ns. syvää valtiota, jonka toiminnasta tiedämme vain sen, mitä meidän halutaan siitä tietävän. Näkymättömän vallankäytön sisäpiiriläisistä koostuvalle syvälle valtiolle Sailaskin muistelmissaan kumartaa.
Millainen talousmies?
Tässä kirjoituksessa minua kiinnostaa se, mikä on tämän kumarruksen talouspoliittinen merkitys? Jos Sailas on todella ollut koko ajan aikaansa edellä ja melkein aina oikeassa, kuten kirjassa esitetään, niin miten hänen taloudellista ajattelutapaansa pitäisi luonnehtia?
Sailas aloitti Valtiovarainministeriössä 1971 ja lopetti 2013. Siihen väliin mahtuu kolme lamaa: 1970-luvun lopun lama, 1990-luvun alkupuolen lama ja se vuonna 2009 alkanut lama, josta me ja muu Eurooppa on vasta nyt irtautumassa. Luulisi näissä lamatalkoissa jo miehen ominaisarvon selvinneen.
Ja toki selviääkin, mutta vasta kirjan loppusivuilla: hän on tannerilainen demari. Aktiivisen suhdannepolitiikan merkitys suhdannekierron tasoittamisessa ei tainnut Sailakselle koskaan avautua, vaikka hän se nimissä usein toimikin. Ja vaikka hän sen politiikan haastajille muistelmien alkupuolelle irvaileekin.
Ja näinhän se on. Sosialidemokratian keynesiläinen, aktiivista suhdannepolitiikkaa suosittava vaihe jäi Suomessa vain noin 20 vuoden mittaiseksi kokeiluksi. Vuoden 1990-luvun puolivälistä lähtien SDP on palannut käytännössä siihen samaan talouskuripolitiikkaan, josta Tanner tunnettiin 1950-luvulla.
Millainen laman taittaja?
Elvytys oli jossakin määrin käytössä vielä 1970-luvun lopun lamassa, mutta silloinkin lähinnä tarjontapuolen toimina, kuten työnantajien sosiaaliturvamaksujen leikkausten muodossa – ei pienituloisten ihmisten kulutusalttiutta tai julkisten investointien kerroinvaikutusta hyödyntävinä taloustoimina.
1990-luvun alun lamassa siirryttiin lopulta varsin määrätietoisesti tarjontapuolen taloustieteeseen: kaikkea taloustoimintaa alettiin arvioida yritysten ja vain yritysten näkökulmasta. Työttömyyden tasolla ei ollut väliä. Se sai nousta lähes puoleen miljoonaan, jos ”talouden rakennemuutos” sitä edellytti.
Sosiaaliset suhteet eivät näihin rakennetarkasteluihin enää sisältyneet muuten kuin poliittisessa retoriikassa, keinona toiminnan poliittiselle oikeutukselle. Kuten eivät ole sisältyneet myöskään vuonna 2009 alkaneen laman taittamiseen. Hyvinvointiyhteiskunnan perusyksiköksi on tullut hyvinvoiva yritys.
Jäljelle jää näkemys luovasta tuhosta – näkemys, jonka mukaan markkinoiden on annettava hoitaa omat ongelmansa. Poliitikot eivät siihen pysty. Jos yrittävät, markkinoiden luontainen uudistumiskyky heikkenee. Tämä pätee myös suhdannepolitiikkaan: mitä syvempi matalasuhdanne, sitä parempi korkeasuhdanne.
Mitä jäljelle jää?
Sailaksen muistelmat eivät ole vain kuvaus sosialidemokratian kujanjuoksusta. Mutta kirjan sadat lähdeviitteet asemoivat myös työväenliikkeen vasemman laidan ja ay-liikkeen taloudellista toimintaa. Myös ne ovat olleet olennainen osa syvän valtion keinovalikoimaa, osa institutionalisoituja kaksoisrooleja.
1970-luvun lopun lamassa tärkein ”vassari” oli finanssineuvos Tapio Saavalainen. 1990-luvun alun lamassa Sailaksen aisapariksi nousi tuleva budjettipäällikkö Erkki Virtanen. Ja pian tavaksi muotoutui, että mitä ikinä nämä veijarit esimerkiksi Hesariin vuosivat, heillä oli täysi lähdesuoja, vaikka valtakirjaa ei ollutkaan.
Ja tämä oli vasta valtapyramidin huippu. Heidän allaan toimi koko joukko erilaisia portinvartijoita, joiden menestys riippui siitä, kuinka lojaaleina he valtapyramidin huipun suuntaan esiintyivät. Pienestäkin epäluottamuksesta saattoi seurata esimerkiksi se, että valtiontaloutta koskevia tietoja ei enää saanut.
Hyvä esimerkki tämän valtapyramidin toiminnasta on varallisuusveron poiston sisällyttäminen tupo-sopimukseen vuosille 2005 – 2007. Se on oiva näyttö siitä, miten sopimus runnataan kasaan sisällyttämällä siihen kolmas, ns. irrelevantti tekijä, jonka seurauksista sopijaosapuolet eivät ota vastuuta.
Kiitän Sailasta siitä, että tämäkin prosessi tulee kirjassa seikkaperäisesti kuvatuksi. Tämän jälkeen asianosaisten, kuten ay-liikkeen, on vaikea kieltää osallisuuttaan diilissä. Samalla supistuu myös todennäköisyys sille, että vastaavaa keinoa käytettäisiin myös perintöveron poistamisessa.
Missä ongelma?
Monet meistä pitävät Sailaksen kuvaamaa ja kehittelemää toimintatapaa täysin validina tapana turvata poliittinen päätöksenteko ”poliitikoilta”. Liikutuksesta ääni väristen he muistelevat, miten he erityisesti Lipposen hallitusten aikana olivat paketoimassa vähän sitä sun tätä vailla pienintä poliittista vastuuta.
Minusta tällä toimintamallilla ei ole juuri mitään tekemistä avoimen ja demokraattisen vallankäytön kanssa. Se on poliittista korruptiota: äärimmäisen älykkäinä itseään pitävien miesten moniselitteisiin kielikuviin perustuvaa manipulointia, jonka tehtävänä on ylläpitää käsitystä vain yhdestä mahdollisesta tavasta toimia.
Mutta minkä teet, jos kysymyksessä on syvän valtion intressit turvaava toimintamalli?
Erkki Laukkanen