1.

”Isä, en osaa pakata mummon lahjaa!” Pirjoriitta kiljahti. Hän oli taistellut urhoollisesti Oiva Toikan muotoileman lasisen lintuveistoksen kanssa, mutta lopulta pienen lapsen kärsivällisyys ei enää riittänyt.

Vain kerran Pekka-isä vielä käytti höylää ruuvipenkkiin kiilatun tuolinkarmin yli ennen kuin jätti puhdetyönsä sikseen ja riensi auttamaan tytärtään.

”Miten teillä sujuu?” huikkasi Teija-äiti keittiöstä, jossa hän rypytti karjalanpiirakoita. Vastaukseksi hän sai harmistuneen ähkäisyn. Ei tainnut isälläkään sujua erikoisen mallisen käyttötaideteoksen paketoiminen.

Jouluvalmistelut olivat täydessä tohinassa Kortteenluoman perheessä, kun yhtäkkiä ovi kävi.

”Kuka siellä?” äiti kysyi.

Iloinen haukahtelu kertoi kaiken. Jere-koirahan siellä ravisteli lumisateen kastelemaa turkkiaan. Perheen Toivo-poika oli riisumassa saappaitaan eteisessä.

”Kunpa et säikäyttäisi minua noin”, äiti huokaisi pojanvintiölle. ”Aiheutat minulle vielä keskenmenon.”

”Anteeksi, äiti”, Toivo pyysi. Jerekin näytti olevan pahoillaan ja katseli Teijaa pää niin lystikkäästi kallellaan, ettei äiti voinut kuin hymyillä.

”Voi teitä!” äiti kihersi.

Yhdessä ahertaen isä ja Pirjoriitta olivat viimein paketoineet mummon joululahjan kauniiseen käärepaperiin. He saapuivat olohuoneen puolelle paijaamaan Jere-koiraa.

”Niin, saittekos te nyt joulutodistukset?” isä havahtui nykyhetkeen ja katseli lapsiaan kuin olisi peräti rehtori.

”Ai, niin!” lapset kiljahtivat kuin yhdestä suusta. Salamannopeasti he säntäsivät huoneisiinsa kaivamaan kaivatut asiakirjat koululaukuistaan. Hälinästä hämmästynyt Jere päästi kimakoita haukkuja.

Onneksi todistukset olivat hyvät. Pirjoriitta oli saanut yhdeksiköt kaikista lukuaineista ja ruotsin kielestä peräti kympin. Toivon arvosanoissa oli hiukan enemmän parantamisen varaa, mutta isän kurtistuneet kulmat silisivät viimeistään liikunta-, taito- ja taideaineiden riveillä.

”Oho, vallan yhdeksäinen veistosta. Ja pyöreä kymppi urheilusta!” isä myhäili ja huusi äidillekin kyökin puolelle, että tulisi ihailemaan lastensa koulusaavutuksia.

Kyyneleet kimalsivat Teija-äidin silmissä, kun hän syleili eteviä jälkeläisiään. ”Rutistaisin kunnolla, mutten halua, että saatte pyhävaatteisiinne jauhotahroja”, hän silti huomautti.

”Jauhotahroja? Leivotko sinä jotakin?” Toivo äkkäsi. ”Saanko maistaa taikinaa?”

”Maista toki”, äiti naurahti ja iski silmää isälle.

Toivo harppoi keittiöön. Kohta kaikui huuto: ”Voi ei, tämähän on suolaista!” Koko perhe heresi nauramaan sydämensä kyllyydestä.

2.

Kello löi jo seitsemää, kun Kortteenluomat saivat viimeisetkin lahjapaketit lastattua Volvoonsa. Kohta aurinkokin jo nousisi.

”Rientäkääpä!” isä hoputti perhettä, joka istahti autoon rivakasti. Vain äiti jäi varmistamaan, että talon ovet menivät lukkoon.

Kohta ajoneuvo jo kaartoi moottoritien rampille. Jere-koira hiukan ynisi, se ei ollenkaan pitänyt automatkoista. Pirjoriitta ja Toivo lauloivat heleillä lapsenäänillään lystikkäistä jouluralleja laulukirjasta, jonka äiti oli heille antanut pienenä ennakkolahjana.

”Me pidämme pienen pissa- ja kahvitauon tuolla Kuortin ABC:lla”, isä ilmoitti olkansa yli, kun oli ajettu vasta pari tuntia.

”Saammeko kaakaota ja luumutortut?” Pirjoriitta kysyi takapenkiltä.

”Katsotaan sitä sitten”, isä vastasi, mutta hymynkare suupielessä enteili hyvää.

Moni muukin joulumatkalainen oli poikennut samaan liikennemyymälään keräämään hetkeksi voimiaan matkalla kuka kenenkin isovanhempien luokse. Jonot olivat pitkät, mutta luontaisella huumorintajullaan Kortteenluomat ja useat kanssajonottajat jaksoivat odottaa vuoroaan. Lapset saivat herkkunsa ja isä kahvinsa.

”Muistakaahan sitten kaakaonne juotuanne käydä pissalla”, äiti muistutti lapsia. Hän päätti joulun kunniaksi hiukan itsekin tuhlailla ja otti mineraaliveden.

”Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki”, lauloivat välipalan piristämät lapset kovalla äänellä, kun matka kohti pohjoista taas jatkui.

”Oomme kaikki!” yhtyi jo isäkin mukaan lauluun mehevällä bassollaan. Myös häntä oli tauko virkistänyt.

”No, Pekka, mikäs sinuun nyt…?” äiti punasteli. Hiukan miehen käytös nolotti.

Tuskin he olivat ajaneet tuntiakaan, kun isältä pääsi suusta kokonainen ärräpää.

”P*rhana!” hän puuskahti.

Lasten laulu taukosi ja Teija-äitikin laski kutimet syliinsä. Mitä nyt oli tapahtunut?

Vaitonaisesti isä kytki vilkun oikealle ja jarrutti. Edessä oli poliisiauto, jonka vieressä viranomainen näytti pysäyttämismerkkiä. Lainvartijat vaanivat ajoturvallisuutta joulun menoliikenteessä tarkalla silmällä.

Muhkean näköinen poliisimies asteli Kortteenluomien ison tila-auton kyljelle ja naputti ikkunaan. Pekka-isä avasi lasin.

”Puhaltakaapa tähän mittariin oikein kunnolla”, poliisi opasti isää ja ojensi tätä kohti laitteen, jossa oli näppärä pillimäinen suukappale.

Isä totteli ja päästi reippaan uloshengityksen mittalaitteelle analysoitavaksi.

”Jahah, yksi pilkku yksi…” poliisi ärähti. ”Antakaapa nyt ajokortti ja rekisteriote. Teidän matkanne loppui nyt tähän!”

”Se sinun konjakkisi!” äiti parahti harmissaan. Samassa häneltä pääsi tuskanhuuto.

3.

”Äiti!” lapset huudahtivat. Teija ei saanut sanaa suustaan, vaan vääntelehti kivulloisen näköisenä. Poliisit olivat ällistyksissään, mutta vielä ällistyneempiä he olivat kohta, kun Jere-koira hyppäsi etupenkille.

”Jere!” lapset huudahtivat, kun viisas eläin kävi latkimaan auton lattialle ilmestynyttä nestettä.

”Tuo on lapsivesi! Hän synnyttää!” poliisi tiesi kokemuksesta. Samassa hänen muotonsa synkkeni. Hän oli tullut isäksi aivan vastikään. Synnytys oli ollut alusta asti vaikea. Lopulta oli pitänyt turvautua hätäsektioon, mutta mikään ei ollut auttanut. Potra poika oli parkaissut ensimmäisen itkunsa orpona.

Kyynel ujuttautui ikävän muiston yllyttämänä silmäkulmaan, mutta tunteiluun ei ollut nyt aikaa.

”Te jäätte nyt tähän pitämään seuraa koirallenne!” ärjäisi poliisi Pekka-isälle ja viittasi parilleen, että pitäisi huolen lainopillisista kommervenkeistä. Lapset hän osoitti poliisiautoon, jonne tenavat kuuliaisesti kipittivät. Sen jälkeen poliisi kiersi apukuskin puolelle, nosti vaikeroivan Teija-äidin vahvoille käsivarsilleen ja kantoi naisen lastensa seuraan.

”Vuh!” haukahti Jere-koira kuin ymmärtäen, että nyt olivat kyseessä vakavat asiat. Alkoholisti-Pekka painoi päänsä häpeästä. Hän oli menettänyt paitsi itsekunnioituksensa, myös perheensä rakkauden.

Poliisiauto ruopaisi pakkaslunta. Neuvokas viranomainen otti ohjat suoraan kohti Mikkelin keskussairaalaa, jossa osattaisiin huolehtia pienokaisen päästämisestä maailmaan paremmin.

Teija-äiti alkoi tointua ensimmäisestä supistuksestaan. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys. Hän siveli vatsaansa, muttei pelännyt. Vieras mies ajoneuvon ohjaksissa vaikutti luotettavalta, vakaalta kuin peruskallio. Poliisin ilme oli keskittynyt. Pakkasluminen, jäinen tie oli haastava ajettava eikä mies halunnut enempää vaarantaa arvokasta lastiaan.

”Te tulitte hätiin!” Teija kuiskasi. Hänen silmäluomensa värähtivät.

”Nimeni on Reima Sorjonen”, poliisi vastasi paksulla äänellä. ”Teidät pitää viedä Mikkeliin, jossa pääsette sairaalahoitoon.” Sulavalla ranneliikkeellä hän kytki päälle hälytyssireenin ja -vilkut.

Teijaa poliisimiehen reippaat otteet ja varmuus ihastuttivat. Reima oli aivan toisenlainen kuin Pekka, jonka heikko itsetunto ja arkailu oli usein rasittanut heidän suhdettaan. Ajattelematta enempää Teija nosti kätensä vaihdekepin nupilla olleen Reiman käden päälle.

Poliisi hätkähti, muttei protestoinut.

”Koittakaapa kestää” Reima-poliisi sanoi tukahdutetulla äänellä. ”Ja te myös siellä takapenkillä! Pyyhkikää kyyneleenne ja laulakaa vaikka jotain iloista.”

Lapset tottelivat ja kohta taas raikasi joululaulu kirkkaista lapsenkurkuista.

4.

Pakkaslumen verhoama talousmetsä vilisi talvipäivänseisauksen alkukantaisessa hämäryydessä, kun Reima Sorjosen poliisiauto kiidätti kovia kokenutta perhettä kohti pelastusta.

Yksinäinen pantasusi nosti kirsunsa hangen pinnasta ja vilkaisi valtatien suuntaan. Se arvasi, että jotain oli tekeillä. Mutta pieni lauma oli ruokittava, joten päättäväinen hukka jatkoi hirven jäljittämistä. Talvi oli kietonut koko Suomen ankaraan syleilyynsä eikä yhdelläkään korven kesyttömistä eläimistä ollut aikaa murehtia ihmiselämän vaikeuksia.

Halki metsän, yli peltojen jatkui tie, jonka Suomen tasavalta oli jo nuoruudessaan rakennuttanut. Tämä oli tie, joka yhdisti itäisten maakuntien suuret kaupungit, loputtomat metsät ja viljavat järvenrantavainiot Etelä-Suomen kaupan ja hallinnon keskuksiin. Kiviset kilometripylväät vuosikymmenten takaa kertoivat, kuinka samaa tietä oli jo isoisien aikaan kuljettu.

Tuntui kuin matka ei koskaan päättyisi. Teija-äidin supistukset jatkuivat yhä kiivaampina. Synnytys lähestyi.

Poliisiauto pääsi lopulta Mikkelin sisäänajoväylälle. Se ohitti hitaan rekan ja lähestyi taajama-aluetta. Moottoritieksi levinneen valtatien opaskyltit neuvoivat punaisin ristisymbolein matkalaiset kohti sairaalaa.

”Koita kestää, Teija!” poliisi karjaisi.

”Minä kestän!” Teija vastasi. ”Sinun vuoksesi, Reima”, hän ajatteli.

Mikkelin keskussairaalassa oli jo osattu varautua pikaiseen synnytykseen, olihan Reima älykkäästi ymmärtänyt varoittaa heitä etukäteen radioitse. Lapsen tuleminen kylmään maailmaan ei koskaan ollut pelkkä rutiinitoimenpide, joten henkilökunta noudatti aivan erityistä tarkkaavaisuutta. Etuajassa syntyvä vauva oli muutenkin haaste suomalaiselle terveydenhuollolle, mutta kiitos Arvo Ylpön aikanaan aikaansaamien uudistusten lääkärit uskalsivat luottaa ja toivoa, että kaikki menisi hyvin.

Hetken aikaa näytti vaaralliselta, mutta kohta terve tyttövauva lepäsi äitinsä rinnoilla. Vaikka se oli syntynyt kuukauden etuajassa, se vaikutti terveeltä ja hyvinvoivalta.

Ulkona käytävässä odottanut poliisimies Reima kutsuttiin katsomaan äitiä ja lasta.

”Rukoilin Jumalaa säästämään sinut ja lapsesi”, Reima kuiskasi Teijalle. ”Minusta tuntuu, että Hän tahtoi meidän kohtaavan.”

”Tiedän”, Teija vastasi voipuneella, mutta onnellisella äänellä. ”Lapseni saavat sinusta uuden, paremman isän.”

”Teet minut niin iloiseksi!” Reima urahti.

Pirjoriitta ja Toivo pääsivät myös kohta katsomaan uutta pikkusiskoaan. He ihmettelivät ja ihastelivat äärettömän pientä vauvaa, kunnes äiti sanoi, että heidän oli aika lähteä ja jättää hänet ja pienokainen lepäämään.

”Reima-setä vie teidät luokseen yöksi. Hänelläkin on pieni vauva”, Teija-äiti sanoi.

Luottavaisin sormin lapset tarttuivat poliisia käsistä. He olivat oppineet illan aikana pitämään sedästä.

Epilogi

”Tulkaapa katsomaan, täällä on kirje isältänne!” Teija-äiti huudahti.

Pirjoriitta ja Toivo keskeyttivät joululahjapakettien tekemisen ja harppoivat olohuoneeseen, jossa äiti ja Reima istuivat. Yksivuotias Rebekka ja puolitoistavuotias Jorkki olivat jo nukkumassa. Pöydällä oli valtava pino joulukortteja sekä avattu kirjekuori.

Pekka-isä oli lähettänyt postia uudesta kodistaan Sallasta. Hän oli avioeron saatuaan jättänyt suurimman osan omaisuudestaan entiselle vaimolleen ja lähtenyt Jere-koiran kanssa aloittamaan uuden elämän rajavartiolaitoksen palveluksessa Pohjois-Suomessa lähellä vanhoja synnyinseutujaan. Hän oli lopettanut alkoholinkäytön tykkänään ja omistautunut vapaa-aikana lempiharrastukselleen kalastukselle.

Isän kirje oli täynnä rakkautta:

”Heipä hei! Arki täällä pohjoisessa sujuu rattoisasti. Pidätimme pienen joukon huligaaneja, jotka yrittivät ujuttaa isänmaahamme ryssäläistä tupakkaa, mutta muuten elämä on rauhallista. Jerelle kyllä kävi vähän hupsusti ja olenkin ajatellut, että pitäisikö sen nimeksi antaa vaikka Jertta.

On meinaan niin, että narttuhan se olikin. Viime kuussa se pyöräytti maailmaan korillisen koiranpentuja, ja minä vähän tuumiskelin, että taitaisivat lapset siellä tykätä omasta pikkukoirasta.”

Pirjoriitta ja Toivo vilkaisivat toisiaan silmiin.

”Voi, tämä on joulun paras lahja!” he kiljahtivat kuin yhdestä suusta.

Sen jälkeen he keskittyivät kuuntelemaan Suvi Teräsniskan kappaletta Hei mummo, koska jotenkin kaikkien mielestä tuntui, että se kertoi heidän elämästään.