Maskuliinisuuden kriisistä ja klassisesta koulukiusatuksi tulemisen tunteesta kärsivien keskituloisten valkoihoisten miesten uhriuskonto – niin sanottu maahanmuuttokriittisyys – sisältää eräänä lahkonaan kiehtovan mysteerikultin, jossa koetaan erityisesti Itä-Helsingin rakennettuun ympäristöön sijoittuvia hallusinaatioita.

Hurskaan maahanmuuttokriitikon on kyettävä vilpittömästi uskomaan näkevänsä palavat lähiöt, kymmenientuhansien khatia jauhavien somalialaisten apaattiset massat ja valkoihoisten naisten teolliset raiskaukset. Hänen on kyettävä kuvailemaan nettifoorumeilla uskonveljilleen, miltä muezzinien vihapuhetta pulppuavat rukouskutsut kuulostavat itähelsinkiläisten moskeijoiden minareeteista.

Erityisen tärkeää on pystyä esittämään Itäkeskuksen kahviloissa notkuvat somalimiehet kuin he olisivat lintuja Hitchcockin kauhuelokuvassa: kymmeniä jokaisella neliömetrillä, kaikki uhkaavan näköisinä. Vielä parempi, jos heidät esittää resitoimassa Koraanista kohtia, joissa pyhässä sodassa kaatuneille luvataan 72 neitsyttä paratiisissa. Ympärillä tietenkin kauppakeskuksen savuavat rauniot.

Tämä kaikki vierailematta kertaakaan Helsingin itäisissä kaupunginosissa.

Etenkin pohjoispohjalaisille nuorukaisille mystinen Itäkeskus-visio on keskeisessä roolissa kasvamisessa tavallisesta hiukan vainoharhaisesta paikalliseksentrikosta kunnallispoliitikoiksi ja kansallisen tason mielipidevaikuttajaksi – parhaimmassa tapauksessa lopulta ehkä kansanedustajaksi.

Aistein havaittavan reaalimaailman kannalta maahanmuuttokriittisyysuskonto on hivenen kiusallista. Me itähelsinkiläiset kun saatamme olla joissakin pienissä maantieteeseen ja demografiaan liittyvissä asioissa aavistuksen eri mieltä oululaisten ITE-oikeistopoliitikkojen kanssa.

Esimerkiksi kaikessa.

Itäkeskuksessa on erivärisiä ihmisiä, mutta sen ei pitäisi olla ongelma muille kuin rasisteille. Ylivoimaisesti suurin muualta muuttanut väestöryhmä ovat savolaiset eli niin sanotut maaltamuuttajat. Vastaantulijat niin metrossa kuin kauppakeskuksessa ovat voittopuolisesti täsmälleen samannäköisiä kuin serkkunsa Varkaudessa.

Autoja Itäkeskuksessa ei polteta. Muualla maassa ongelma näkyy olevan yleisempi:

Puotinharjun ostoskeskus Puhoksessa on moskeija, mutta valitettavasti ei minkäänlaista minareettia. Harvempi taitaa tietää, että heti vieressä sijaitsee evankelis-luterilaisen seurakunnan Matteuksenkirkko. Jostain syystä nämä kaksi temppeliä eivät ole moksiskaan toistensa läheisyydestä.

Itäkeskuksesta on melko vähän tietoa joukkoviestimissä. Se tietenkin vaikeuttaa mielikuvan muodostamista alueesta. Media kaihtaa Itä-Helsingin lähiöitä, mikä on ehkä vähiten yllättävä yhdistävä tekijä islamofobien ja journalistien välillä. Molemmat saavat siten tietonsa kentältä ainoastaan poliisitiedotteiden välityksellä – eikä miekkahihoja kiinnosta raportoida tylsien nukkumalähiöiden arkisista asioista.

Maahanmuuttokriitikoiden puolustukseksi on sanottava, että useimmat heistä asuvat suunnattomien etäisyyksien päässä Itäkeskuksesta – Oulussa, Espoossa tai Eirassa. Toimittajilla ei ole sitäkään veruketta. Helsingin Sanomain lasikuutio sijaitsee ydinkeskustassa varttitunnin metromatkan päässä palavista lähiöistä. Laiskanpuskeat erkkolaisjournalistit kuitenkin laativat kernaammin uutisia omalla pihallaan tapahtuvista asioista, kuten kevyen liikenteen väylä Baanasta tai Lasipalatsin salavasta, kuin uudesta sushiravintolasta Kontulassa.

Yhtenä harvoista poikkeuksista oli matka, jonka Helsingin Sanomat teki oululaisen eurabiateoreetikko Olli Immosen kanssa Itäkeskukseen kesällä 2011. Kokemus saattoi olla yhtä uusi sekä haastattelijalle että haastateltavalle.

Kaasuputki-blogi kantaa nyt kortensa julkisen palvelun kekoon ja julkaisee paljastavan valokuvareportaasin Itäkeskuksesta. Helvetinmoisesta laiskuudesta johtuen kuvauspaikaksi on valittu lähinnä vain Itis-kauppakeskus eikä koko Itäkeskuksen kaupunginosa. Kuvausajat ovat kello 17 ja 19, vain pari tuntia koko maailmaa järkyttäneen kulttuurien yhteentörmäyksen jälkeen.