Sysimökin joulu
Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta
Osa 2.
Tähdet olivat jäätyneet taivaanlakeen. Kirjokannen alla metsän siimeksessä puunkuori rapsahti paukahtaen halki lämpömittarin sukellettua kolmannenkymmenennen pakkasasteen alapuolelle. Horisontin taakse katoava kuutamo loisti lumisessa kaamoksessa hopeisin valoviiruin kuin jäähileinen keskiyön aurinko. Ketunjäljet rikkoivat hangen, joka pahaenteisinä kumpuina täytti maiseman. Huurrettu mökki kyyristeli Hyrsynsuon kinoksiin kietoutuneena ujostellen näyttää maailmalle, että sen sisällä yhä sinnittelivät nämä kaksi, Elsa ja Timo.
Syntymäasuissaan eivät vanhukset kekkuloineet, konsa liiaksi polttopuuta heillä ei ollut. Pienen asutustilan metsävarat rajoittuivat muutamaan hehtaariin nuorta männikköä vaikeakulkuisessa kurussa Mälsätunturin takana. Korven vihreistä kullista enimmät kuuluivat Nälkävaaran isännälle, joka ei suonut edes oksia kerätä laajoilta tiluksiltaan.
Itäisellä taivaalla kajasti tulenpunainen välke. Sodan liekit siellä lauloivat surumarssiaan. Vainolainen oli yhä kaukana, mutta joka päivä tuntui suotöllin asukkaista kuin taistot olisivat käyneet lähemmäksi.
– Ilman uskoa isänmaahan tätä ei hevillä kestäisi, murehti vanha Elsa pirstoessaan jään vesikiulusta. Mökkipahanen oli taas yön aikana kylmennyt miinusasteiden puolelle.
Kuulonsa vapaussodassa menettänyt Timo ei vastannut vaimonsa yksinpuheluun mitään, mutta tuntuipa hänkin aavistelevan, mitä Elsan mielessä liikkui.
– Jospa minä korvikkeen kiehauttaisin, ukkoressu huikkasi kuulovammaisille ominaisella omituisella äänellä.
Tuskin oli Timo saanut lommoisen nokipannun mustan lieden kulmalle, kun sysimökin ovelta kuului rysähdys. Elsa säpsähti tavattomasti, kun taas Timo vasta lapioi voikukanjuuresta kuivattua kahvinvastiketta pannuun.
Kohta oveen naputettiin. Pamppailevin sydämin kävi Elsa avaamaan. Sisään kaatui sarkapukuinen mies, kasvot pakkasenpuremina, huulet sinisinä, oikea käsivarsi hyytyneen ja jäätyneen veren tahraamana.
– Herrammakiesus! Elsa päivitteli.
Kärppänä oli Timo paikalla, vaikka ontui molempia jalkojaan. Paleltuneisiin poskiin suuntautunein lempein avokämmeniskuin hän virvoitti nuorukaisen. Nähtyään ensimmäiset elonmerkit hypotermikossa hän ojensi sotapojalle kuksallisen kuumaa sumppia.
– Kiitosta vain, poika sanoi lopulta kumottuaan polttavan kuuman liemen kurkkuunsa.
– Sinä olet haavoittunut, Elsa aloitteli.
– Jukopliut, niin olenkin! nuori mies hämmästeli.
– Äläpä kiroa, jolppi!
Elsa riisui vieraalta verisen takin ja paidan. Vamman laatu oli selvitettävä ja haava paikattava. Miehen rintaan oli tatuoitu jokin kuva, mutta heikoilla silmillään Elsa ei osannut erottaa, mitä se esitti. Hän kääntyi kaivelemaan spriipulloa ja puhdasta rättiä, kun Timon mölinä pelästytti hänet henkihieveriin.
Kuuro ukkoparka ei ollut menettänyt pätkääkään haukankatseestaan vuosien varrella. Ja nyt hän oli nähnyt jotain, jota ei olisi kuunaan osannut odottaa:
– Apua! Tuolla miehellä on Hannan kuva nahkaansa hakattuna!