Sysimökin joulu
Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta
Osa 4.
Uutinen oli Elsa-paran heikolle sydämelle liikaa. Vielä kerran pusertuivat vanhusparan keuhkot kokoon ja sylkäisivät hänen autuaan sielunsa alastomana värjöttelemään Kaitselmuksen tähtitarhoihin. Sinnikäs emäntä rojahti kuolleena köyhän töllinsä permannolle odottamaan ensin hautajaisia ja sitten nyljettyä Karitsaa vielä kerran puhaltamaan pasuunaan, jotta uskossaan uskollisesti eläneet kristikunnan kansalaiset pääsisivät nousemaan taivaan iloihin.
– No, johan nyt on, harmitteli Timo, minkä hämmästykseltään ehti. Vuosikymmenet olivat he eläneet toistaen täsmälleen samoja rutiineitaan päivät pääksytysten, ja nyt yhtäkkiä kaikki tapahtui kerralla.
Mutta aikaa ei ollut haaskattavaksi. Oviaukkoa tukkiva outo mies piti saada ommeltua kasaan ennen kuin Timolla olisi käsissään kaksi kalmoa. Onnekseen hän muisti vielä vanhat kraatarintaitonsa ja pisteli karhunlangalla liudan tikkejä tuntemattomaan. Verenvuoto loppui kuin seinään.
– Kiitos, sanoi vieras. – Minä…
Äkäisesti Timo näytti korviaan ja puisti päätään. Tosiaankin! Kuurohan tuo ukkokulta oli. Häkeltymättä lainkaan vieras vaihtoi viittomakielelle ja selitti:
– En lainkaan tiennyt, että Imelda – siis Hanna – on teidän tyttärenne. Me tapasimme erään musiikkipitoisen hupi-iloittelun yhteydessä. Olin lavastajan apulainen eli ”manu”. Se olikin aika hassua, sillä myös oma nimeni on Manu. Tästä me saimme lakkaamattomasti iloa ja huumoria muuten niin raskaaseen ja heikosti palkattuun työhömme.
Timo naurahti tyrskähtäen. Tuo oli hauskinta, mitä hänelle oli ikinä kerrottu.
– No, joka tapauksessa, Manu jatkoi. – Vein Im… Hannan kahville ja sitten olikin pakko mennä kihloihin, sillä vahinko oli jo tapahtunut.
– Mitä? Timo säihkähti.
– Anteeksi, yritän viittoa vähän kovempaa. Hanna oli tullut raskaaksi, joten minun oli tehtävä hänestä kunniallinen nainen. Voin vakuuttaa, että jos olisin tiennyt, että hänellä on vanhemmat jossain, olisin tietenkin kysynyt lupaanne.
– Lapsi…? Timo kysyi uskaltamatta edes hengittää.
– Häh? Manu kysyi. Hän oli kovasti ajatuksissaan, sillä antoivathan samat asiat hänellekin tuumittavaa. – Ai, niin, tyttärenpoikanne syntyi kaksi vuotta sitten. Annoimme hänelle nimeksi Kotivalo, koska sukuni on kotoisin Ivalosta.
– Voi, kunpa muorivainaa olisi saanut elää tämänkin päivän, Timo huokaisi ja olisi voinut itkeäkin, ellei kaikenlaisista joutavista kollottaminen olisi ollut tyttöjen juttuja.
– Mutta hetkinen, hän äkkiä terävöityi. – Miksi sinä olet sodassa etkä hoitamassa perhettäsi?
– Sodassa? hämmästeli Manu. – Enhän minä ole sodassa, vaan sotaa paossa. Tämä univormukin on vain näyttämörekvisiittaa. Me teimme iloista koko perheen sotilasfarssia, kun vainolainen iski.
Jännittävä loppuratkaisu aatonaattona!