Sysimökin joulu
Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta
Osa 5.
Timo tunsi sydämensä pusertuvan kokoon. Hän horjahti, iski kätensä tulikuumalle liedelle ja ulvahti tuskasta. Mutta kipu selvitti pään: hänellä oli jossain tyttärenpoika, perillinen, joka jonakin päivänä kuivattaisi viheliäisen torpan ympärillä levittäytyvät suot, rakentaisi uuden talon komeine lasikuisteineen, mittailisi tiluksiaan ja silloin tällöin virtsaisi komeita kaaria niin kuin vain ison talon isännän kelpaa.
Ja Nälkävaaran isäntä saisi pitkän nenän!
– Manu, poikani! hän huudahti osoittaen täten hyväksyvänsä tyttärensä sydämen valitun.
– Pappakulta! huudahti Manu. Ja läpi kuurojenkin tärykalvojen ymmärsi tuo viisas vanhus nuorukaisen sanat. Jo avautuivat kyynelhanat partasuun urohon silmissä.
Likisteltyään toisinaan tovin miehet erkaantuivat ja hivenen puistelivat yltään ylenpalttisen hempeyden kipeniä. Muistaen olevansa vielä elävien kirjoissa ja isäntänä talossaan, niin köyhä kuin tuo tuvanpahainen olikin, viittoi Timo rakkaaksi tullutta vierasta peremmälle.
– Käykäämme ettonelle, niin voit tehdä tiliä perheesi vaiheista.
Sukkelasti viittoi Manu nyökkäyksen ja seurasi appiukkoaan pöytään, jonka höyläämättömät raakalankut olivat ihmisranteet vuosikymmenten kuluessa hioneet sileäksi kuin hienoimmankin marmorin.
Huttukulhona ääressä aloitti Manu pitkän tarinansa:
”Pienessä hellahuoneessa, jonka jaoimme Laukkuryssä-Jurin, Mustan-Jaskan ja Pirjoriitan kanssa, yritimme asua, mutta lopulta tilanahtaus ja jatkuvat vuokrankorotukset kävivät liiaksi mielemme harmiksi. Minä jouduin kilometritehtaalle samoihin aikoihin kaupungin kaasulamppujen sytyttäjän ammatista, joten jotain oli tehtävä.
Eräänä kuulaana aamuna Hanna oli lukenut lehdestä, että K:n kaupungin teatterissa olisi koe-esiintyminen. Päätimme siltä istumalta lähteä koettamaan onneamme tuolla rajakaupungin kansojen meressä.
Kuinka ollakaan Hannan eli Imeldan maine oli kiirinyt hänen edellään ja saimme kiinnityksen teatteriin oikopäätä. Minä pääsin taas toteuttamaan itseäni lavasteissa sekä toki näyttelemäänkin – statistina, kuten käyttämämme termi kuuluu. Pieni Kotivalo oli kaikkien teatterilaisten lemmikki!
Asuimme teatterirakennuksen yhteydessä niin sanotussa talonmiehen asunnossa. Elämämme oli siksi seesteistä, että arvelimme ajan olevan kypsä uuteen coitukseen ja pikkuveljeen tahi -siskoon Kotivalolle. Mutta sitten kävi niin kuin kävi: kuin kiljuvana jalopeurana hyökkäsi vanha vainoojamme yli verellä pyhitettyjen rajojen. Kun vielä omat joukkomme tekivät vastahyökkäyksen, me olimme puun ja kuoren välissä, suo siellä ja vetelä täällä.
Olisin itsekin tahtonut liittyä taistoon, puolustaa kotiliettämme, mutta minulla on lättäjalat. Hannakin vielä huomautti, että hän saattaa olla pieniin päin eikä halunnut toisaalta synnyttää isätöntä lasta taikka toisaalta lähdettää sikiötä. Joten yritimme jatkaa eloamme siihen asti, kunnes se kävisi mahdottomasi.”
– Tämä oli siis tarinani, Manu viimeisteli ja kertoi loput: – Tapahtui niinä päivinä, että vihollisen kaukopartio ylsi teatterimme nurkille. Emme enää kestäneet, vaan karkasimme kesken näytöksen perämetsiin, jossa ajauduimme keskelle taistelun tiimellystä.
– Entä Hanna? Entä Kotivalo? Perheesi! Timo ähkäisi.
– Eksyimme toisistamme yön pimeydessä. Äkkäsin vain kaukaisen valonpilkahduksen ja toivoin löytäväni puolisoni ja lapseni täältä. Toivoni oli turha. Onko Jumala meidät raskaiden syntiemme tähden hyljännyt?
– Voi, kylläpä on Herra meitä koetellut. Vieläpä poikansa Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlan alla.
Juuri silloin ovi avautui narahtaen.
– Imelda! Eikun Hanna! Manu karjahti.
– Ja Kotivalo! huudahti jo myös Timo-vaari.
Pakkasenpuremilla olivat molemmat tulijat eikä nuoren naisen poskilla näkynyt tervettä pyöreyttä, vaan lommolle olivat nuo imeytyneet pulan ja uupumuksen pakottamina. Vain pieni lapsiparka, Kotivalo-raasu, vielä jaksoi väsymyksensä läpi hymyillä.
– Hyvää joulua, pappa! kiljahti tämä siunattu tenava.
Korkealla Taivasten Valtakunnassa jo heltyi Isä Jumalakin ja lähetti Elsa-muorin sielun takaisin maan päälle. Yskäisten virkosi mummoraukka.
– Tämä on kaikista paras joululahjani, naurahti Timo. Ja riemukkaasti yhtyi koko tuvan väki hänen hekotukseensa.