Unohtuneet männyt antoivat tuulen käydä väsyneiden neulastensa lomitse kuin uupuneen loimilangan torpanemännän pirrassa, kuin vanhuksen luiset sormet käpertymässä rukoukseen. Taivaitten hopeahapsinen raskaus tervehti pakkaslumen hirvittävää vallattomuutta. Tämä nietos. Tämä uusi talvi, joka oli kaikkien niiden muinaisten talvien lapsi. Mauri pakottautui erilleen Teijasta. Tämä on väärin, hän ajatteli. Tämä ei voi olla väärin, Teija kuiskasi niin kuin olisi lukenut miehen ahdistuksen noiden raskaiden kulmien alta, jotka paljastivat kaiken viattomuuden, kaiken syyllisyyden.
Vihaisen räystään alla he erkanivat väkivaltaisesti kuin suunnaton käsi olisi repinyt haavan auki. Olivian käsi, Teija ajatteli. Ajatus oli jäänsininen, sen kylmyydessä kaikui tukahdutettu pyyntö. Ajatteletko Oliviaa, Mauri kysyi niin kuin olisi kysynyt: paljonko kello on. Tai: otetaanko taksi vai jäätkö odottamaan junaa. Teija tunsi vaatimusten kahtaallekiskovan ryöpyn rummuttavan sisintään, kohtuaan. Tätäkö hän halusi, tätä purppuranpunaisten välähdysten ilotulitusta, jota he kutsuisivat myöhemmin elämäkseen.
Me olemme kaikki jonkun lapsia. Se on ainoa pakko. Mauri tarttui Teijaa olkapäistä. Ymmärräthän, syntyminen tähän maailmaan, tähän järjestyksen raakaan tunteeseen. Entä kuolema, Teija säikähti Maurin palavaa katsetta, joka oli niin vieras noille surullisenruskeille, aikuiseen mieheen joskus kauan ennen Teijan kohtaamista kadonneen uteliaan lapsen silmille. Entä Olivia, hän olisi halunnut kysyä.
Muistatko sen auton, jolla ajelimme siellä Kuusamossa silloin, Mauri puuskahti kiivaana kuin kesyttämätön villieläin. Hän tunsi tuon valppauden, joka oli terävä kuin kirurginveitsi. Sen auton, Teija kysyi. Sen keltaisen auton, jonka olimme yhdessä valinneet siinä tamperelaisessa autokaupassa, jota ne mustalaiset pitivät. Hän ei sanonut: romanit. Mauri oli sellainen, sanoissaan yhtä suora kuin Teija oli ymmyrkäinen. Heidän riitansa kiertyivät aina samaan pakahduttavaan hiljaisuuteen, kun hänen epätoivoisten sanojensa toinen toistensa niskaan huohottavat vaahtopäät iskeytyivät pisaroiksi Maurin kulmikkaan vastalauseen teräsbetoniseen aallonmurtajaan.
Kuusamo oli meidän Roomamme, Teija ajatteli ja tunsi kuinka hänen sielunsa kuivuneet lähteet eivät enää koskaan itkisi. Pitele minua, hän pyysi, mutta käänsi katseensa pois Maurin kasvojen huutavasta syytöksestä. Me olemme yhä niin kuin silloin, Mauri kuiskasi värähtäen jaetusta ilosta ja tuskasta, salaisuudesta jota he kantoivat sisällään kuin ylpeyden viittaa.
Olen säilyttänyt sen keltaisen auton, Mauri kertoi. Tein siihen saunan. Meidän saunamme, Teija huudahti äänettömyytensä vangitsemana.
Laura Suutarla: Keltainen auto (Otava, 2012)
Syöpään menehtyneen vaimon muisto ja uudelleen orastava rakkaussuhde tohtorintutkintoaan suorittavaan kirjallisuudentutkijaan repivät töölöläistä Mauria kahteen eri suuntaan hyvinkääläisen runoilija-aforistikko Laura Suutarlan esikoisromaanissa Keltainen auto. Otavan julkaisema teos kilpailee Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnosta, mutta sitä pidetään myös yhtenä tämän kirjasyksyn lupaavimmista Finlandia-ehdokkaista.
Suutarla on lääkäriperheen tytär, minkä huomaa hänen kielensä suorastaan kirurgimaisen tarkoissa skalpellinviilloissa. Sulavasti toistensa sisään liukuvat teemat kohtaavat arvoituksessa, jota myös naiseksi sanotaan. Kirjailijan psykologinen teräväpiirtokuva on kaunis katsella: siinä sivutaan lapsen kivun kautta syntyvää ensimmäistä erillisyyskokemusta, valjastetaan toiseustematiikka sittemmin rakkauskäsityksen yhdeksi ilmenemismuodoksi.
Laura Suutarla (s. 1967) on julkaissut aiemmin mm. runokokoelmat Toukat joilla on silmät (2002) ja Kanaviillokki (1997) sekä aforismivalikoiman Kaikkien tuoksu (2000).