Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.

1.

Lakanat olivat hikisenä myttynä vuoteen jalkopäässä. Krapula ei vaikuttanut tappavalta, mutta nestehukka pahensi sitä sekunti sekunnilta. Saatanallinen heinäntekohelle oli ajautunut täsmälleen kesämökkini päälle lojumaan eikä öisin harjoitettu seipäitten pystyttely ollut ainakaan vähentänyt vedentarvetta. Vissypullon seireeninkutsu visersi viestiään jopa jääkaapin huurtuneiden eristeiden läpi.

Yritin hivuttautua jaloilleni. Huolellisesti käytetty ja täytetty kondomi luiskahti väsyneestä siittimestäni lattialle toisen samanlaisen viereen. Nielaisin kurkkuun säikähtäneet vatsahapot.

Kuka…?

Kolmas mukillinen hapokasta, erityisen natriumpitoista kivennäisvettä teki tehtävänsä. Maailma jäsentyi jengoilleen. Tunnistin mökinpirtin omakseni. Pöydän pepitakuvioidulla kerniliinalla oli jokunen oluttölkki, kolme… neljä tyhjää kuohuviinipulloa ja puoliksi juotu jallulesti. Viron tuliaiset oli tullut näemmä imaistua huiviin korkojen kera. Joissakin juomalaseissa oli huulipunatahroja.

Arvatenkin eilisellä juomaseurallani oli jokin elimellinen yhteys parketille valahtaneeseen lateksiseen yöasuuni. Mitään nimeä tai edes kasvoja ei palautunut mieleeni. Nostelin lasit tiskialtaaseen ennen kuin uskalsin tutkia matkapuhelintani.

Seitsemän vastaamatonta puhelua. Kaksikymmentäyhdeksän tekstiviestiä. Vatsa alkoi taas kouristella.

”En saanut sua hereille. Lähdin töihin. Kiitos viimeöisestä.”

Ei nimeä, vain lähettäjän numero. Samasta numerosta oli soitettu eilen ja pari kertaa tänään aamupäivällä.

– Otan susta selvää kohta, mumisin ja jatkoin kännykän selaamista. Ketkä muut olivat minua tavoitelleet ja miksi? Yövieraani mustasukkainen puoliso, kukaties?

Tekstiviestikatraan alkupäässä oli terassikutsu tutulta tv-toimittajalta. Sama ihminen oli näemmä yöllä vielä lähestynyt: ”Nyt Städäris. Ootko lähellä? Jatkot mun luona. Teemu on työmatkalla Tukholmassa.”

Tunsin vihlaisun nivusissa.

Ja sitten pommi putosi: ”Avaa telkkari NYT!” Viesti oli tullut aamupäivällä puolisoltani. Hän oli myös yrittänyt soittaa. Heti perässä oli samanlaisia viestejä muilta. Ystäviltä, kollegoilta, vanhemmilta. ”Joko sä näit uutiset?”

Kaikkein ytimekkäin oli erään järjestötiedottajan viesti: ”Vittu huh huh”. Jotain uskomatonta oli näemmä tapahtunut sillä aikaa kuin olin pannut parastani ties minkä metsäteknikonrouvan kanssa.

Mutta mitä? Sieppasin kaukosäätimen ja käynnistin television. Digisovittimen heräillessä avasin kännykän nettiselaimen.

Yksi ja sama uutinen täytti matkapuhelimen pienen ruudun yhä uusin sanamuodoin: ”Seitsemän kuollut Säätytalon tulipalossa!”

Klik. Klik. Klik. Laukkasin linkiltä toiselle uskomatta silmiäni. Suomen jokaisen eduskuntapuolueen puheenjohtajat olivat loukkaantuneet, osa melko vakavastikin. Valtion ylimpiä virkamiehiä makasi kuoleman rajamailla tehohoidossa. Säätytalo itse oli tuhoutunut niin täydellisesti kuin vain kivitalo tulipalossa voi.

Television lastenohjelman päällä pyöri leveänä nauhana uutissyöte. Ylimääräisiä uutislähetyksiä oli tulossa koko päivän, seuraava jo kuuden minuutin kuluttua. Tiedotustilaisuuksia oli jokaisella kellonlyömällä.

En enää pidätellyt oksennustani.

2.

– Kaapo Rahinkäki ei voi hoitaa puheenjohtajan työtä ennen kuin hän pääsee sairaalasta, joten meillä on tässä pieni ongelma, Mia Taimenpuro selitti. Olin tekevinäni muistiinpanoja kuin oikeakin toimittaja.

Vasemmistoliitto oli kriisissä. Kaksi hallitusneuvotteluissa ollutta asiantuntijatoveria oli kuollut, usea oli loukkaantunut. Inhimillistä tragediaa syvensi pinne: puolueella ei ollut minkäänlaista johtoa. Toinen varapuheenjohtaja Laina-Riitta Keponen oli tehohoidossa.

– Ensimmäinen varapuheenjohtaja Taisto Vuorensyrjä on yhä lomamatkallaan Murmanskissa emmekä ole onnistuneet tavoittamaan häntä.

Toimittajia Vasemmistoliiton tiedotustilaisuudessa ei ollut liikaa. Isommilla eduskuntapuolueilla oli sanansa sanottavana myös eivätkä ne kursailleet mediahaltuunotoissaan. Kokoomus oli menettänyt kolme avainhenkilöään ja oli siksi raahannut eläkevaarinsa, Pauli Siivistön, murahtelemaan medialle kuolemanläheiskokemuksistaan Thaimaassa.

Säätytalolla oli ollut meneillään hallitusneuvotteluiden viimeinen vääntö, joten onnettomuushetkellä oli rakennuksessa ollut väkeä paljon. Porrashallissa avustajat, sihteerit ja muutamat luottotoimittajat olivat päässeet pakoon, mutta työhuoneisiinsa lukittautuneet työvaliokunnat olivat jääneet loukkuun. Monet olivat saaneet vakavia savumyrkytyksiä. Osa oli jäänyt romahtavaan taloon.

Kiinnostavin asia, onnettomuuden syy, ei ollut selvinnyt edes viranomaisille.

Tuli oli tarttunut Säätytalon rakenteisiin kuin purukumi kengänpohjaan. Kuumuus oli kohonnut sietämättömiin lukemiin kaikkialla ja kaikesta päätellen pahimmat palopesäkkeet olivat uloskäyntien edessä estäen ulospääsyn.

Koko rakennuksen katto oli romahtanut yllättävän äkkiä. Tuho oli ollut mittaamatonta.

Raapustelin vihkooni: ”Palon syy epäselvä. Puoluejohto huk. Missä kaikki on?”

En ollut missään tapauksessa pätevä kirjoittamaan asiasta mitään. Halusin jonnekin liuottamaan aivojani alkoholiin.

Vaikkapa Rytmiin.