Itsenäisyyspäivänä eräältä nuorehkolta mieshenkilöltä kysyttiin Tampere-talolla, mitä hän ajattelee sotaveteraaneista. Kirjoitin aiheesta blogimerkinnän, koska koin vastauksen jossain määrin ilahduttavaksi: hän ei ajatellut sotaveteraaneista erityisesti mitään ja kehotti kysymään joltakulta iäkkäämmältä.
Häneltä ei kysytty, mitä hän tietää sota-ajasta ja sotaveteraaneista tai miten sotaveteraaneja hänen mielestään tulisi kohdella. Toimittaja tivasi tietoa vain hänen päivittäisestä arjestaan. Sattumalta veteraanit eivät siihen sisälly.
Niin kuin ei meidän muidenkaan. Miksi pitäisi? Minä en ajattele sotaveteraaneja juuri lainkaan. Heidän työnsä kestävin perintö on, ettei tarvitsekaan.
Konkreettisimmin pohdin veteraaneja, kun suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1995. Ensimmäisellä viikonloppuvapaallani matkustin isäni lapsuudenmaisemiin kantamaan isoisäni maan poveen.
Isoisäni oli osallistunut sotaan, muttei muistellut sota-aikoja. Ei omalla väellä eikä etenkään missään veteraanijärjestössä. Ei torppariperheissä viljelty erityisen hurmahenkistä isänmaallisuutta. Isoisääni kiinnostivat toisenlaiset asiat. Hän piti lukutaitoa arvossa ja suhtautui ylpeydellä pojanpoikansa ylioppilastodistukseen. Vanhassa maailmassa lyyra lakissa merkitsi virkauraa ja parempaa elämää jossakin arvostetussa ammatissa. Se oli isoisälleni paljon tärkeämpää kuin kyynelehtiminen sankarihaudoilla.
Isoisäni oli minulle ”pappa”, ei sotasankari. Minulle hän oli tärkeämpi elävänä isovanhempana kuin jonkinlaisena sotamuistojen kaskupankkina.
Sotaveteraanit ovat kirjava väkijoukko, jossa on ollut monia kiehtovia hahmoja ja yhtä monta mielipidettä. Isoisäni pohti enemmän nykyaikaa kuin menneisyyttä. Eikä hän ollut ainoa, jolla kävi ajatuksissa muukin kuin sankaruus.
Kuuluisia veteraaneja ovat olleet Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo ja vaikkapa Tom of Finland. Kun heidän näkemyksiään tuodaan esiin, ne saavat kovimman tuomion juuri samalta porukalta, joka pitää eniten mekkalaa veteraanien kunnioittamisesta. Olisiko niin, että jotkut veteraanit ovat veteraanimpia kuin toiset?
Tämän päivän parikymppiset ovat kasvaneet Suomessa, jossa on aina ollut jääkiekon maailmanmestaruus eikä koskaan Urho Kaleva Kekkosta. He eivät ole nähneet Salpausselällä mäkihyppyä ilman v-tyyliä, saati Matti Nykästä hyppyhaalareissa. Heille Neuvostoliitto on luku oppikirjassa, ei uhka Suomen olemassaololle. He pelkäävät kommunisteja yhtä paljon kuin heidän vanhempansa pelkäsivät aikanaan Pekka Siitointa.
Heille sota-aika on yhtä lähellä kuin Muurmannin legioonan seikkailut olivat minulle ja ikätovereilleni.
Meillä 1970-luvun lapsilla on ollut nykynuorisoon verrattuna yli kahdenkymmenen vuoden etumatka. 1980–1990-luvun Suomi suorastaan vilisi sodankäyneitä ukkoja. Nyt sotaveteraaneja on kaikkiaan elossa enää 34 000 eli vähemmän kuin Keravalla on asukkaita. Näistä väestöryhmistä tavallinen helsinkiläisnuori tapaa päivittäin vain keravalaisia. Mikäli toimittaja haluaisi kysyä jotain järkevää nuorelta, hän kysyisi, mitä tämä ajattelee keravalaisista.
Sodat ja etenkin talvisota ovat historiamme tapahtumia, jotka jäävät kummittelemaan kansalliseen kertomukseemme aikojen loppuun asti. Silminnäkijät vain poistuvat keskuudestamme, sillä viimeiset veteraanit ovat jo käsillä. Ihmisikä on peruuttamattoman rajallinen.
Joskus pelätään, että ilman elävää yhteyttä sotaveteraaneihin kadotetaan tieto sodan kauheudesta ja että nuoriso lähtee hurraten taisteluun. Pelko on puoleksi turha: ei veteraanien perintö voi enää kadota – se on nimittäin hukattu jo vuosikymmeniä sitten.
Sotaveteraanit ovat saaneet vaiennettuina ja nujerrettuina seurata vanhuudenheikkoudessaan, kuinka huijariyrittäjät, oikeistopoliitikot ja Ilta-Sanomien Ulla Appelsin ovat luoneet heidän pyhitetyn uhrinsa varaan kokonaisia teollisuudenaloja. Sodan myytti kasvaa ja hajoaa yhä oudompiin suuntiin, kun sitä ei voi enää ripustaa todellisuuteen.
Keskustelun iljettävin aspekti on kuitenkin viha. Vaikka nuoret skeittarit puhuisivat kuinka slangia ja höystäisivät vastauksiaan niinkuilla, he eivät aivan äkkiä yllä siihen raivoon ja massiiviseen solvausryöppyyn, joita aikuiset, ”sivistyksestään” ylpeät kansalaiset ovat nettiin syytäneet näiden nuorten pään menoksi.
Yksin Kaasuputki-blogin artikkeliin on lähetetty kymmeniä palautteita, jotka ovat pahimmillaan yltäneet jopa laittoman uhkauksen tunnusmerkkeihin. Kunnianloukkauksesta saisi myös moni istua käräjiä, ellen olisi käyttänyt moderaatiovaltaa ja poistanut julkaisujonosta inhottavimmat tuskanparahdukset.
Näyttää siltä, että kontulalainen rullalautailija on lopultakin fiksumpi kuin arvostelijansa. Ainakin käytöstavat ovat kohdallaan. Hyvä, että edes joku on aikuinen.